King’s X – Three Sides of One
Bändit jotka ovat olleet pitkään tauolla tuntuvat julkaisevan tänä vuonna uusia levyjä. Hyvä! Ei korona siis kokonaan huono homma ole ollut. No pääosin on, mutta sitten on näitä ihan pieniä poikkeuksia. Toivoa paremmasta on. King’s X:n edellinen XV-niminen levy ilmestyi jo 2008. Joku sanoisi, että oli jo aikakin. Tuo hämäävästi nimetty albumi oli bändin kahdestoista. Miten heiltä käy laskeminen? Yhtye oli hieman epävarma jatkostaan ja laski yhteen kaikki siihen asti julkaisemansa levyt ja sai lukumääräksi 15. Three Sides of One on siis kokopitkä numero kolmetoista. Se on itseasiassa aika pieni luku, kun muistetaan, että bändi on perustettu jo vuonna 1979. Korvantaustat ovat siis ehtineet kuivua jo monta aikaa sitten.
Laulava basisti Dug Pinnick on ollut kolmikon aktiivisin koko King’s X:n hiljaiselon ajan. Hän on julkaissut levyjä itsekseen ja useammankin kokoonpanon kanssa. Ovat aika hyviä kaikki. Google kertoo. Myös kitaristi Ty Tabor, jolta käy myös laulaminen, on ollut työteliäs musiikin saralla. Rumpali Jerry Gaskill on keskittynyt parantelemaan terveyttään. Dug yritti potkia kaksikkoa studioon, mutta aika ei ollut valmis, ennen kuin oli. Mitä sitä väkisin. Tulee vaan mitä sattuu. Näin vakuuttelivat. Tekivät huolella.
Muutaman soittokerran jälkeen olo on vähän epävarma. Kyllä, Three Sides of Onen tunnistaa King’s X:ksi. Mutta, mutta. Ei, tämä ei ole yhtä hyvä kokonaisuus kuin vaikkapa XV oli. Ja sekään ei ollut mikään Dogman tai Faith, Hope, Love. Kaukana ollaan siis noista klassikoista. Paljon on kieltämättä kulunut myös aikaa. Onko tämä siis huono? Ei lainkaan. Paljon parempi on kuin parit 90-luvun lopun levyt. Ei mennä nyt niihin.
Levyn avaa ensimmäisenä singlenä julkaistu Let It Rain. Siinä on periaatteessa kaikki King’s X -elementit mukana, mutta jotain puuttuu. Voiko uskovaisten miesten musiikista puuttua sielu? No, joku taika ainakin. Toisena kuultava Flood, Pt.1 on paljon parempi. Sen alku on mukavan raskas. Laulun alettua tunnelma muuttuu rennommaksi. Teksti on hauska. Ennen väitettiin, että tarvitaan vain rakkautta, nyt Dug ajattelee, että tulva voisi olla ihmiskunnalle parempi ratkaisu. Raamatun tuntevat keksivät mistä on kyse. En muista, että bändi olisi tuohon kirjaan ihan yhtä paljon vihjaillut kuin nyt. Jostain ne tekstit on kirjoitettava.
Soitto tällä levyllä toimii vuosikymmenien kokemuksella. Ty esittää muutamia oikein hyviä sooloja. Kuunnelkaa esimerkiksi Nothing But the Truth. Dug ja Ty laulavat todella hyvin. Myös Jerry on mukana kööreissä. Rytmiryhmä on toiselta nimeltään groove. Ai saakeli! Silti. Epätasaisen levyn ovat hyvistä lähtökohdista huolimatta tehneet. Give It Up on positiivinen, kivoja bassojuttuja, mutta onko oikeasti sinkku? Mikä radio soittaa? Sama juttu The Beatlesia matkivan All God’s Childrenin kohdalla. Liverpoolin bändi on muuten hengessä mukana monella raidalla. On ollut toki aiemminkin, mutta joku raja tai sääntö pitäisi olla. Swipe Up, Holidays ja Watcher ovat hyviä, mutta jäikö niistä mitään mieleen? Tuo koskee koko levyä. Mitä jäi mieleen? Ehkä ne sinkut. Olivat sittenkin oikeat valinnat.
Tero Honkasalo