Ozzy Osbourne – Patient Number 9
Tiimityö on aina jollain tavalla haastavaa. Bändihommat ovat mahdollisesti vielä vaikeampia. Tiimi voi myös toimia. Johtamiskysymys. Soolouransa aikana Ozzy Osbournella on aina ollut bändissään erinomainen kitaristi, jonka tyylistä ja sävellyksistä on hyvin pitkälle riippunut minkälainen Pimeyden prinssin levystä on tullut. Edellisellä levyllä Ozzy kokeili uutta reseptiä. Tuottaja Andrew Watt veteli naruista ja kiskoi laulajasta parhaan levyn aikoihin. Studiossa ei toiminut bändi, vaan tiimi, joka oli koottu erinomaisista muusikoista.
Patient Number 9:n kohdalla reseptistä on tullut kaava, joka toimii. Watt keräsi ensin taustabändin. Tuttuja nimiä sieltä löytyy, jos olet yhtään musiikkia seurannut. Rumpalit ja basistit, keitä he kiinnostavat? No tällä kertaa kannattaa tsekata nimet. Kuten ennenkin, kitaristit ovat tärkeässä roolissa tällä levyllä. Heitä on monta ja se tekee tästä levystä jopa edellistä kiinnostavamman.
Soundillisesti Patient Number 9 on lähempänä Ozzyn ennen Ordinary Mania tekemiä levyjä, mutta tuo ei haittaa. Levy hengittää ja melodioille on jätetty tai annettu tilaa. No miten kitarasankarit onnistuvat?
Jeff Beck on aina kova. Ei siitä mihinkään pääse. Levyn nimibiisi on jännä yhdistelmä poppia ja raskautta. Tunnelma on kuitenkin ristiriitainen. Ei ihan uskottava, mutta soitettu hyvin. Kitarasoolo, on upea. Beckin toinen esitys A Thousand Shades on paljon parempi. Ja tietysti Ozzy on ollut aina hyvä isoissa balladeissa. Tämäkin toimii. Sanoiko joku jo The Beatles?
Pearl Jamin Mike McCready lienee mukana, koska Watt tuotti Eddie Vedderin soololevyn. Samapa tuo miksi levyllä soittaa. Immortal alkaa riffillä, joka tuo mieleen Van Halenin. Muuten on vähän albumiraita.
One of those Daysin alku on kuin Just Want Youn. Kuka muistaa Ozzmosiksen? Kyllä, vanhoja viboja on mukana. Niitä on siellä täällä. Eivät haittaa. Tutkitusti ihmisten on helpompi hyväksyä jotain vähänkin tuttua kuin uutta, riippumatta siitä kuinka hienoa uutuus on. Eric Clapton ei ole uutuus. Hänelle on ehkä ehdotettu, että voisit soittaa nuoruutesi innolla ja palolla. Anna mennä, anna mennä! Ja Eric antaa. Mahtava soolo! Onko parasta sitten Creamin?
Zack Wylden soitto jännitti vähän etukäteen. Häntä ja hänen vingittelua on vaikea hillitä. Watt on onnistunut. Wylde on mukana monella raidalla. Ovat hyviä kaikki. Slovari Nothing Feels Right ja vänkä Evil Shuffle ovat mielestäni onnistuneimmat.
Ozzyn ja Tony Iommin raidat ovat levyn kiinnostavimmat. Ainakin itselleni. Singlenä julkaistu Degradation Rules oli lupaava. Jotenkin olisin toivonut siitä rankempaa. Nyt on turhan kantri. Onneksi No Escape from Now lunastaa sille asetetut odotukset. On rankka ja on Black Sabbath. Kappaleeseen, jolla on mittaa ihan kivasti, on sisällytetty jamipätkä, joka tuo mukavasti mieleen Ozzyn, Iommin, Geezer Butlerin ja Bill Wardin nuoruuden musiikin. Kyllä tätä kuuntelisi levyllisenkin.
Tero Honkasalo