The End Machine – The Quantum Phase
George Lynchin ja Jeff Pilsonin The End Machine teki pari levyä entisen Lynch Mob -laulaja Robert Masonin kanssa. Sitten tuli tallimääräys. Voisi olla hyvä, jos kokeilisittte uutta laulajaa. Selvä, sanoivat George ja Jeff. Joel Hoekstran levylläkin laulanut Girish Pradhan läpäisi testit. Robertille toivotettiin onnea, menestystä ja kaikkea muuta hyvää.
Heti ensimmäisestä biisistä Black Hole Extinctionista asti on selvää, että vaihdos on tuonut bändiin uutta virtaa. Girish on samanlainen piristysruiske kuin alkuperäisen rumpalin Mick Brownin korvaaminen veljellään Stevellä. Niin se vaan on, että muutos toimii. Vaihtamalla paranee. Mutta tuo on totta vain, jos uusi on parempi kuin entinen. Aina se ei riitä. Loppujen lopuksi ostavat fanit päättävät kuinka onnistunut vaihdos oli.
Ovat kehuneet The Quantum Phasea moderniksi Dokkeniksi. Olen vähän eri mieltä. Tässä on rosoa ja energiaa paljon enemmän kuin Donin bändin tekemisissä. Ei tämä ole uusi Under Lock And Key tai Back for the Attack. George ei soita ihan yhtä sähäköitä riffejä kuin Dokken-päivinään, mutta sooloissa hän onneksi yhä näyttää, että kyllä täältä pesee. Myös Jeffin kuvioissa on mukavasti mutkia. Välillä runnotaan ja rokataan lujaa. Paikka paikoin mieleen tulee jopa Girishin oma bändi. Kuunnelkaa Hell or High Water. Sehän on lähempänä Danko Jonesin Torontoa kuin Rainbow Bar & Grilliä.
Jeff Pilson on kehunut, että jos se on hänestä kiinni, klassinen Dokken voisi tehdä vielä yhden levyn. The Quantum Phase ei nouse edellä mainittujen klassikoiden tasolle. Siitä huolimatta, niin kauan kuin The End Machine tekee Stand Upin, Silent Winterin ja Killer Of The Nightin veroisia biisejä, niin ainakaan minun takiani tuota reunionia ei tarvitse toteuttaa. Nuo biisit ovat riittävän Dokkenia minulle.
Tero Honkasalo