Arch Enemy, Behemoth, Carcass, Unto Others European Siege Tour, Jäähalli, Helsinki 2.11.2022

Arch Enemy, Behemoth, Carcass soittavat varmasti suurinpiirtein kaikkien nykymetallista pitävien kelloja. Unto Others on hieman vieraampi nimi. Oivasti soivan paketin noista kokoaa.

Carcass esiintyi kesällä Tuskassa. Ei ollut mitään mahdollisuutta päästä bändiä näkemään. Kun huomasin, että Jeff Walkerin ja Bill Steerin ryhmä tulee, ja vielä Behemothin kanssa, keikalle Helsinkiin, paikallehan piti päästä. Jos on tahtoa, löytyy tie.

Unto Others, Portlandista

Black Box -keikat vaativat paljon pohkeilta. Seisomista tulee runsaasti, kun ensin jonottaa sisälle halliin ja sitten keikat päälle. Ei se liian kivaa saa olla. Eturivistä pitää maksaa hinta. Vanhankin. Ja heitä oli paikalla yllättävän paljon. Olivat kuunnelleet Ozzya töissä. DJ soitti myös.

Sitten soi Rushin Subdivisions. Kiitos jo nyt Unto Others. Kun bändi asteli lavalle en tiennyt yhtään mitä odottaa. Musiikin tunsin, en ollut katsellut videoita tai kuvia. Ensimmäinen asia, joka tuli mieleen oli 86 vuoden Jake E Lee. Soolokitaristi Sebastian Silva tanssahteli kuin Nancy Wilson ja näytti Ozzyn kylpytakkiajan biisinikkarilta.

Arto Lehtinen kuvaa Unto Othersia

Hyvällä sykkeellä esiintyivät. Ainoastaan laulava kitaristi Gabriel Franco oli aavistuksen vaisu. Ujostuttivatko suomalaiset? Heroinilla alkanut ja When Will God’s Work Be Doneen päättynyt setti oli hyvä. Ei tyhjäkäyntiä ja kappaleet toimivat livenä jopa levyversioita paremmin. Menen katsomaan toistekin.

Carcass, Liverpoolista

Carcass on sillä tavalla jännä bändi, että parista ensimmäisestä levystä en pahemmin piitannut. Joillekin ne ovat ne oikeat klassikot. Vasta, nykyään Arch Enemyssä soittavan Michael Amottin liityttyä remmiin, Necroticism – Descanting the Insalubrious -levylle, bändi ns. kolahti. Heartwork oli järkyttävän kova. Se jäi mieleen ja muutti sitä. Se loi otollisen alustan Deathille, Cynicille ja muille vastaaville. Se oli death metallia parhaimmillaan. Ei se välttämättä kovin teknistä ollut, mutta aidosti pahan kuuloista. Vaan ei ole hassumpi yhtyeen viime vuonna julkaisema Torn Arterieskaan. Sitä olivat promoamassa. Myydä pitää. Setti painottui noihin kahteen levyyn.

Carcassin Jeff Walker

Lavalle oli tuotu telkkareita. Taas tuli mieleen Rush. Carcass-tv:t näyttivät kauheita kuvia. Kuinkas muuten. Bill Steer näytti 70-luvun hämyltä, muut olivat lavalla arkivaatteissaan. Ehkä myös Bill. Pääasia, että soitto kulkee. Ja kulkihan se. Itseasiassa Carcass on livenä yllättävän rokkaava bändi. Sillä on sellainen The Scythe’s Remorseless Swing. Tick, tick, tock.

Jos Carcass oli pukeutumisessaan vaatimaton, Puolan Behemoth oli Vatikaanin pukujuhlat. Pääjehu Nergalin asu taisi vaihtua vähän joka kappaleen aikana. Nyt oli show. Oli tehty näyttävää. Oli roolit ja oli eläydyttävä. Niin tekivät. Alusta asti oli selvää, että grilli olisi kuumana koko keikan ajan. Liekkejä ja savuja ei säästelty. Eikä irvistelyä. Olivat tosissaan. Olisi ollut helppoa kuitata vitsinä. Ei vaan pystynyt. Musiikki vei mukanaan.

Behemoth, Gdańskista

Post‐God Nirvana toimi esiripun takaa introna. Ora Pro Nobis Luciferin myötä alkoi palvonta. Tuore Opus Contra Naturam oli pääosassa, mutta kappaleita tuli aika hyvin myös muilta levyiltä. The Deathless Sun oli setin alkupuolen kohokohta. Toimi niin pirusti. Näiden mittapuulla herkkä Bartzabel oli hieno. Samaa voi sanoa Blow Your Trumpets Gabrielista. Tai mistä tahansa muusta. Joka kappaleeseen oli rakennettu omanlaisensa valot ja koreografia. Off To War! oli illan koskettavin. Nergal muistutti, että meillä on paska naapuri ja että Ukrainassa on sota. Olivat oikeasti suuttuneita. Se tarttui. Veri kiehui hetken. Myöhemmin sitä syljettiin yleisön päälle. Ja se veri tuoksui piparmintulta.

Behemothin myötä takki oli aika tyhjä. Arch Enemy oli kuitenkin näkemättä. Pure Fuckin’ Metal luki esiripussa. Olisi parempi olla. DJ soitti samat klassikot kuin edellisellä tauolla. Naapuriäijät muistelivat näkemiään Arch Enemy -keikkoja ja kesän Tuska-festareita. Odotukset nousivat.

Arch Enemy,
Halmstadista

Deceiver, Deceiverillä lähti. Ja heti oli selvää, että tarjoilu on kohdillaan. Kaikki toimi. Myös Arch Enemy oli miettinyt settinsä ja shownsa. Kitaristeille annettiin molemmille tilaa. Michael ja Amerikan vahvistus Jeff Loomis jakoivat soolot yllättävän tasan. Amottin esitys vakuutti kuitenkin enemmän. Hyviä Gary Holtin ja Dave Mustainen tapaisia riffejä yhdistettynä Michael Schenkerin tyylisiin sooloihin.

Michael Amott

Rytmiryhmä lähinnä murjotti koko keikan ajan, mutta lopussa, kun oli jo kiitosten ja kuvien aika, Sharlee D’Angeloltakin irtosi hymy. Ja Daniel Erlandssonilla taisi olla vaan liian kiire poseeratakseen keikan aikana.

Michael, Alissa ja Sharlee

Jotenkin olin odottanut Alissa White-Gluzille isompaa roolia bändissä. Hyvin hän lauloi ja murisi, lippu liuhui upeasti ja kaapu toimi hyvänä rekvisiittana, mutta omien vuorojensa jälkeen hän antoi lavan hyvin suosiolla kitaristeille. Rumpukorokkeella oli jotain kiinnostavampaa kuin yleisön kanssa kommunikointi. Ehkä settiin oli otettu niin monta nopeaa kappaletta, että välillä oli pakko vetää henkeä.

Arch Enemy teki sen mitä lupasi. Konsertti oli sitä itseään. Pure Fuckin’ Metal. Menen katsomaan toistekin.

Arch Enemy, Deceivers

Tero Honkasalo

Add a comment
Your name
Your email