Meshuggah – Immutable
Uusi Meshuggah-levy! Vau! Alkuinnostus on aina valtava, kun tämä ruotsalaispoppoo julkaisee uutta musiikkia. Vähän sama kuin Toolin kanssa. Lateralus oli kova ja sen jälkeen ovat tuottaneet vain pettymyksiä. Itselleni viimeinen todella kova Meshuggah-kiekko taisi olla Obzen. Ai koska kuuntelin viimeksi? Siinäpä se, ei näitä tule kuunneltua tarpeeksi. Ovat pitkiä ja hankalia. Reilu tunti keskittymistä ruuhkavuosina. Ei pysty.
Paitsi että nyt on pystynyt. Immutable on ollut soittimen lähellä ilmestymisestään asti. Aika usein se on päätynyt ihan soittimeen asti soimaan. Vielä useammin olen kuunnellut sitä kävelylenkeillä Spotifysta. Niin juuri nytkin. On sopivaa musiikkia arjen nollaamiseen.
Nyt siellä ihmetellään, että kuinka helvetin raskasta pitää olla, että Meshuggah käy vastapainosta. Ehkä avaudun siitä jossain muualla tai jollekin muulle. Tämä levy on terapiaa paitsi kuulijoilleen, myös esittäjilleen. Taas on ollut pahaa oloa purettavaksi.
Onhan tätä kuultu. Kuulostaa edelleen pomputtelulta vähän tyhjällä koripallolla. On sellaista raskasta matalalta möyryämistä ja teräviä rumpukomppeja. Solisti kähisee ensimmäisen kappaleen ja karjuu sitten melko tasapaksusti loput. Muunlaista ulosantia en tosin tälle yhtyeelle voiai kuvitella. Tämä konsepti toimii aina vaan.
Entäs musiikki. Enemmän pitäisi ehkä pystyä sanomaan, mutta lyhyestä virsi kaunis. Avausraita Broken Cog erottuu edukseen kiitettävän arvoisesti, samoin levyn keskivaiheille sijoitettu pitkä instrumentaali They Move Below. Muun materiaalin arvosana jää valitettavasti vain hyvään. Oikein hyvään. Lussulla pallolla pelaaminen ei ole helppoa, vaikka koreja sillä helpommin tekeekin.
Tero Honkasalo