Whom Gods Destroy – Insanium
Asioilla on tapana järjestyä. Kaikesta voi löytää hyvää, jos osaa etsiä. Harmittelin kovasti, kun Sons Of Apollo laittoi pillit pussiin. Sen jäsenet palasivat juurilleen. Mike Portnoy otti Dream Theaterin rumpujakkaran, Ron ”Bumblefoot” Thal ja Jeff Scott Soto liittyivät Art Of Anarchryyn esittämään heviä, Billy Sheehan pitää taas itsensä kiireisenä Mr. Bigissä ja Derek Sherinian soittaa Black Country Communionissa ja Simon Phillipsin kanssa, sen ohella, että lähettää soolojaan netin kautta kaikille jotka haluavat, David Coverdale mukaan lukien. Ei jäänyt siis kuin tuhkat ja pari todella hyvää levyä.
Sherinian ja Bumblefoot aloittivat näiden biisien säveltämisen jo vuonna 2020. Oliko kolmas Sons Of Apollo mielessä? Varmaan oli. Ei tullut. Tuli korona ja pilasi kiertueet. Ainakin siirsi. Musiikkia syntyi. Piti löytää laulaja. Dino Jelusick on tekijä. Miehellä on nuoresta iästään huolimatta meriittejä vaikka mistä. Lauloipa mm. Whitesnaken kiertueella ja tuurasi Glenn Hughesia The Dead Daisiesin keikoilla. Ja melkein ilman treenejä. Aika hullua?
Entäs basisti? Kuka Sheehanin tilalle? Yas Nomura tulee Japanista. On siellä järkyttävän suositun Hyden kitaristi. Ihan hullun hyvä soittaja. Rumpali Bruno Valverde on Dinon tuttu. Tekijä hänenkin. Entäs bändin nimi? No, se juontanee juurensa Kreikkaan ja Derekin sukuun. Selvää on, että tuollaisen tittelin alla sopii esittää vaikeaa progressiivista metallia.
Mitenkäs se musiikki? Pelkästään hullun hyvää. Avausraita ja ensimmäinen single In the Name of War antaa erinomaisen kuvan levyn muustakin sisällöstä. On mukana toki yllätyksiäkin. Sons Of Apolloon verrattuna Whom Gods Destroy on aggressiivisempi ja jos mahdollista musiikillisesti hullumpi. Aika hullua? Sekä Derek että Ron soittavat mielipuolisia sooloja. Ovat tyylikkäitä, kehittyvät ja menevät eteenpäin, eivät ole pelkkää tiluttamista näyttämisen takia. Näytöt on annettu aikoja sitten.
Toisena kuultava Over Again tuo mieleen Pain Of Salvationin. Olisiko Dinon lauluissa jotain Danielia? Desicion on jotain velkaa Meshuggahille ja The Crawlin riffistä tulee mieleen joku John Bushin aikainen Anthrax. Luulivatko, että kukaan ei huomaisi? Hullut!
Lupasinko ylläreitä? Kunnon uruilla alkava Finding My Way Back Home on sellainen. Kuka odotti Moody Blues -henkistä slovaria? Ronin soolo on levyn tyylikkäin. Kyllä voi kitara soida hienosti. Dino on liekeissä. Kaiken ärjymisen seassa tämä on levyn upein lauluesitys.
Crucifier ja Keeper of the Gate ovat molemmat väkeviä. Progemetalli voi olla tylsää. Ei tämä. Soolot ovat hienoja, mutta tyhjän päällä, jos rytmiryhmä ei toimi. Yas ja Bruno groovaavat. Instrumentaali Hypernova todistaa tuon. Fuusiota jaksaa kuunnella tiettyyn rajaan asti. Onneksi Whom Gods Destroyn sävellykset ovat ensisijaisesti biisejä. Onhan sooloilla mittaa, mutta kyllä Dinokin saa tehdä töitä hartiavoimin.
Kolmeosainen Insanium on juuri niin hullu kuin nimensä perusteella voi luulla. Heti alussa leuka tippuu. Mikä riffi! Ihan hullu. Meshuggah? RON THAL! Vaikeakin voi kuulostaa helpolta. Surumielinen Requiem on jostain syystä merkitty bonusraidaksi. Kuka muistaa Jornin vampyyrilevyn? Tämä voisi olla siltä.
Niin ne Sons Of Apollon tuhkat. Kuin se kuuluisa lintu, Whom Gods Destroy nousi sieltä. Tälle kokoonpanolle toivon menestystä ja hullun pitkää ikää. Vaikka vaikutteita sieltä täältä kuulinkin, niin en soisi heille mitään Prometheuksen kohtaloa.
Tero Honkasalo