Pure Reason Revolution – Coming Up To Consciousness
Pure Reason Revolution julkaisi edellisen levynsä Above Cirrus parisen vuotta sitten. Kokoonpanossa oltiin palattu alkuaikojen ryhmää. Chloë Alper ja Jon Courtney lauloivat, Greg Jong soitti kitaraa ja sävelsi. Rumpuja löi My Vitriolista tuttu Ravi Kesavaram. Hän on mukana taas. Vaan ei PRR-levyä ilman muutosta kokoonpanossa. Sydän jätti lyönnin välistä, kun luin, että James-kiireiden takia Chloë ei ole enää mukana. Olihan pommi. Hän on kuitenkin yhtyeen se ääni, joka on erottanut sen muista vastaavaa musiikkia esittävistä bändeistä. Totuudessa shokki ei ollut ihan valtava. Annicke Shireen kuulostaa yllättävän paljon edeltäjältään. Kuuntelin itseasiassa levyn kertaalleen huomaamatta eroa. Hänen ja Jonin äänet soivat hienosti yhteen, eikä hän kuulosta kovin erilaiselta Chloëen verrattuna. Bassoa hän ei taida soittaa. Onneksi Pink Floydista tuttu Guy Pratt soittaa. Hän pöristelee kuvioitaan lähes jokaisella raidalla. The Pineapple Thiefin Jon Sykes soittaa viimeisen.
Entäs ne biisit? Miltä kuulostavat tällä kertaa? Onko koneita? Onko teknoa? Voiko tanssia? Jon asuu edelleen Berliinissä, mutta klubimusiikia ei levyllä kuulla. The Dark Thirdin fanit voivat nyt huokaista helpotuksesta. Ollaan siellä vanhan PRR:n äänimaisemassa. Kauniita melodioita, tarttuvia teemoja on taas yllin kyllin.
Dig Till You Die alkaa jatsina ja moukaroi sitten tutun vahvasti. Betrayal noudattaa samaa kaavaa. Se alkaa helisevänä poppina ja kasvaa ja vahvistuu siitä sitten loppua kohden. Vahva alku. The Gallows on myös nättiä poppia ja samalla muotilla tehty kuin edellisetkin kappaleet. Huuliharppu! Useless Animal alkaa laulajien näytöksenä. Tuleeko Billy Corganin bändi mieleen?
Raskas ja melkein hypnoottinen Lifeless Creature on levyn hienoin sävellys. Lopun hokema on tutun kuuloinen. Worshipilla ja Bend the Earthilla kuullaan ihan selkeää Pink Floyd – kitaraa. Progea on myös sikäli, että alussa on prelude ja erilaisia interludeja on varsinaisten kappaleiden välissä. Olisivat käyneet introista. Toimivat. Nyt jokainen kappale on aidosti omillaan. Tekstejään Jon ei ole perinteisesti selitellyt. ”Keksi merkitykset itse”, oli komento joskus Hammer & Anvilin aikoihin. Kuolema on ainakin läsnä. Ja unet. Niistä kerrotaan ja niistä heräillään. Siitä tuo levyn nimikin. Taas Bright Ambassadors of Morningista pitävät voivat nyökytellä tyytyväisinä. Samoissa tiloissa ollaan. Turvallista, terveellistä, eli ei, harvoin on asbestilevy kuulostanut yhtä hyvältä.
Tero Honkasalo