Yes – Like It Is: At the Mesa Arts Center
ästä arviosta tuli ehkä erilainen kuin siitä piti tulla. Välillä elämä on sellainen. Se yllättää. Yesin Live Like It Is – At the Mesa Arts Center jatkaa tuoreiden Yes-konserttien sarjaa. Valitettavasti jatkoa ei liene luvassa. Yhtyeen perustajajäsen basisti Chris Squire menehtyi leukemiaan vähän ennen tämän tuplaliven ilmestymistä. Hän jättäytyi jo pois bändin tämän kesän keikoilta. Ilmoituksen mukaan Billy Sherwoodin, joka soitti bändissä aikansa 90-luvulla, piti korvata Squire. Jää nähtäväksi jatkaako yhtye, kun sen voimakas johtohahmo on poissa. Joka tapauksessa tässäkin tapauksessa musiikki elää. Voimme lohduttautua edes sillä.
Yes soitti viime vuoden Amerikan kiertueella kaksi klassikkolevyä kokonaan. Tämän paketin ensimmäinen osa sisältää Close to the Edgen, joka ainakin allekirjoittaneelle on se, näistä vanhoista kiekoista, joka on ollut eniten soitossa. Tällä soitti se kovin Yes-kokoonpano, Squire, solisti Jon Anderson, kitaristi Steve Howe, kosketinvelho Rick Wakeman ja rumpali-ihme Bill Bruford. Viimeksi mainittu tosin sai bändistä tarpeekseen Close to the Edgen äänitysten aikaan ja liittyi King Crimsoniin. Kuten levyllä, myöes keikalla yhtye ottaa kuulijalta heti luulot pois. Parinkymmenen minuutin mittainen nimikappale on juurikin kaikkea sitä mitä progen pitää olla. Se on kaunis, mahtipontinen, ylimielinen, hauras ja jonnekin ihmisen sisimpään osuva täysosuma. Nykyisen kokoonpanon versio ei ehkä aivan parhaille 70-luvun alun vedoille pärjää esityksen intensiteetissä, mutta ainakaan ilman kuvaa, se menee ihan täydestä. Edes Jonin vaihtuminen toiseksi ei haittaa. Lauluosasto toimii siinä missä soittopuolikin. En osaa sanoa kumpi on hienompi Steve Howen näppäilyllä alkava And You And I vai suoraan asiaan käyvä Siberian Khatru. Sovitaan vaikka niin että tämä on tasapeli, mutta jos valita pitää, jälkimmäinen on piirun verran kovempi soolojensa ansiosta.
Fragile oli ilmestynyt vuotta aiemmin kuin Close to the Edge. Se oli tuon yllä mainitun kokoonpanon ensimmäinen yhteinen levy. Levyn avaava Roundabout, on paitsi yksi yhtyeen tunnetuimpia kappaleita, ensimmäinen jonka äänityksiin aiemman kosketinsoittajan Tony Kayen korvannut Rick Wakeman osallistui. Levyn päättävä Heart of the Sunrise oli Wakemanin ensimmäinen kosketus Yesin musiikkiin. Vaikkei Wakeman säveltäjätiedoissa loistakaan, hänen ansiostaan yhtyeen soundiin yhdistyivät Moog ja Mellotron aivan uudella tavalla. Ja kyllähän Wakeman toi soundiin paljon klassisen musiikin puolelta tuttua suuruutta.
Pidän Fragilestakin todella paljon, mutta ehkä se ei ole kokonaisuutena aivan Close to the Edgen veroinen. Lyhyet soolopalat tekevät siitä aavistuksen rikkonaisen kokonaisuuden. Jo mainittujen kappaleiden lisäksi pitää mainita mittava South Side of the Sky ja Long Distance Runaround joista varsinkin jälkimmäinen on kuultu usein Yesin konserteissa. Klassikko Fragilekin ilman muuta on. Eikä tässä uudessa versiossa ole mitään moitittavaa. We Have Heaven osoittaa, että Squiren lauluääni ja stemmat olivat ennallaan. Squiren jättämää aukkoa on mahdotonta paikata. Melkein toivon ettei Yes yritä, edes tribuutti mielessään. Olkoon tämä live yhtyeen jäähyväinen. Ainakin se on riittävän hyvä moiseksi. Tietty ne fanit jotka haluavat kuulla tätä matriaalia 70-luvun yhtyeen esittämänä, hankkivat Yes: Progeny – Seven Shows From Seventy-two –boxin.
Tero Honkasalo
Tämä arvio on vuodelta 2015