Atrophy – Asylum
Ei kohdellut 80-luvun loppu reilusti Atrophya. Arizonalaisen thrash-ryhmän levyt Socialized Hate ja Violent By Nature olivat helposti yhtä kovia kuin vaikkapa Bay Arean suunnalta tulleet. Paha sanoa mihin suuntaan vaikutteet menivät. Ehkä sikin sokin. Ainakin keikkailivat monen san franciscolaisen ryhmän kanssa. Enemmän olisivat ansainneet palstatilaa ja levymyyntiä. Ehkä jos fortuna olisi ollut suotuisampi Roadrunner ei olisi tiputtanut Atrophya rosteristaan. Jos, jos.
Nyt 34 vuotta myöhemmin Brian Zimmermanin Atrophy tulee taas. Vanhasta ryhmästä ei ole enää mukana muita. On käynyt kuin Vio-lencelle. Hyvin alkaneesta reunionista ei ole jäljellä kuin bändin sitkein jäsen. Nykyään Atrophyn muodostavat kitaristit Mark Coglan ja Nathan Montalvo, basisti Josh Gibbs, joka soittaa myös Malevolent Creationissa ja rumpali Jonas Shütz.
Pidän Atrophyn vanhoista levyistä todella paljon. Ensimmäisellä kuuluivat ärhäkät Voivod ja Nuclear Assault. Toinen oli lähempänä Forbiddenin tyylittelyä. Hienot kitaraosuudet ovat kuuluneet aina asiaan. Pidän tästä uudesta versiosta jopa enemmän. Asylum tuo edelleen mieleen San Franciscon hienoimmat.
Nopeilla ralleilla alkaa. On vihaa ja vimmaa. Punishment For Allista tulee mieleen Rob Dukesin aikakauden Exodus, High Anxiety menisi Testamentista. Molemmat ovat täyttä aggressiota. Koko levy on. Tekstit käsittelevät edelleen amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmia ja tekopyhyyttä. Vähän sivutaan uskontoakin. On siis ihan aihetta olla pahalla päällä.
Asylumia kuunnellessa tulee väkisin mieleen, että mikseivät vanhat Big 4 -bändit enää saa aikaiseksi näin tasokasta musiikkia. Ei ole vaikeaa. Seeds of Sorrow alkaa nopeana, jatkuu raskaana ja kiihdyttää taas loppua kohden. Sävellys toimii. Helppoa. Saa matkia! Hidas ja raskas Distortion toistaa edeltäjänsä kaavan. Ei tämä mitään tiedettä ole. Onpa vaan kunnon rässiä! Bleeding Out käy päälle kuin se kuuluisa oikeuslaitoksen virkamies. Onpa soolot! Nathan osaa. American Dream ei ole yhtään vähemmän hyökkäävä. Bang that head that doesn’t bang! Hei vanhat, mihin tuo unohtui?
Close My Eyesin alussa hempeillään. Kappale kuulostaa eniten 90-luvun alun thrashiltä. Forbidden? Ei huono, erilainen. The Apostle on raskas ja ilkeä. Voiko sanoa groovy? Vaan hienoin biisi on jätetty viimeiseksi. Perinteisellä introsoololla alkava Five Minutes ’Til Suicide on massiivinen teos. Kuuntelen sen vielä kerran.
Asylum on kaikkea mitä thrash metal -levyn pitää olla. Nimestään huolimatta Atrophy kukoistaa. Ei tämä elämä reilua ole, mutta nyt olisi oikeasti aika otsikoiden ja menestyksen. Gary Holt ja kumppanit joutuvat koville, jos tästä aikovat parantaa.
Tero Honkasalo