Five Finger Death Punch – Afterlife

Piti oikein vanha promo kaivaa esille ja tutkia, koska Five Finger Death Punch on tullut tutuksi. Näköjään 2008 Spinefarm julkaisi heidän debyyttinsä uudelleen. Enpä voi väittää muistavani minkälainen kiekko tuo oli. Ei jäänyt soittoon.

Se on myönnettävä, että pitkälle on bändi päässyt. Kesällä Tampereelle ja nyt syksyllä julkaisivat yhdeksännen kokopitkänsä. Mitä olen uusia kappaleita silloin tällöin kuullut, musiikkityyli vaikuttaa olevan suurinpiirtein ennallaan. Soittavat sellaista massoille kelpaavaa old school semi-nu -metallia, joka tämän päivän rock radiosta soi. Sopii myös kuntosaleille. Oliko ikävästi sanottu? Vähän halusin olla piikikäs. Tässä bändissä ei nimittäin ankarasta ulkoasustaan huolimatta ole mitään uskottavaa tai rankkaa. Devil sitä ja devil tätä. Hohhoijaa.

Welcome to the Circus avaa levyn energisesti. Biisi on tyyliin Rob Zombien ylijäämä. Nimibiisi on astetta heikompi, mutta vielä siitä tämä kokonaisuuden paremmasta päästä. Times Like These -slovari on aivan kamala. Oikeasti! Kaikki levyn hitaat ovat. Ja niitä on liian monta. Loppuukin moiseen. Ei tämä levy ole silti kokonaan huono. Kyllä tämän läpi soittaa. Roll Dem Bonesin A-osa on väkevä. Sellaisia nyansseja ja dynamiikkaa pitää olla, sanovat. Höpö höpö, se kertosäe on veltto. Mahkuja olisi parempaan. Nyt on tehty sovinnaista ja kilttiä.

IOU on räppiä poikabändikertosäkeellä. Ottavatko heviä kuuntelevat nuoret tämän bändin tosissaan? Machine Head otti moisesta biisistä lunta tupaan vähintään jäähallillisen. Blood And Tar on sellainen perusvahva esitys. Moisilla tämä nippu kappaleita jäisi pinnalle. Niitä ei vaan ole tarpeeksi pelastamaan tätä levyä. Saattaa painua unholaan.

Soundit Five Finger Death Punchilla ovat kohdillaan, soittavat hyvin ja laulajan ääni sopii moneen, death on kaikissa teksteissä, mutta tästä levystä puuttuu punch. Saa nähdä kuinka pian palaan tämän ääreen. Ensimmäisen aion kuunnella just nyt.

Tero Honkasalo

Add a comment
Your name
Your email