Whitesnake, Europe – Jäähalli, Helsinki 6.6.2022

Kun David Coverdale ilmoitti, että Whitesnake tekee vielä yhden kiertueen ja pistää sitten pillit pussiin, olihan se pakko lähteä hyvästelemään vanha suosikki. Hyvästit kun oli jätetty jo kertaalleen vuonna 1997. Silloin bändi esiintyi Kulttuuritalolla ja huomattavasti enemmän alkuperäiseen tyyliinsä kuin tällä kertaa. Jäähallissa esiintyvä bändi soitti 1987 ilmestyneen menestyslevyn tyylillä. Toki sitäkin ilmaisua on hiottu vielä vähän modernimmaksi.

Ennen Coverdalen poppoota lavalla kävi Joey Tempestin ja John Norumin Europe. Noiden kahden, koska ovat bändistä ne joihin katse kiinnittyy ja joita keikalla seuraa. Basisti John Leven esiintyi kyllä edukseen. Hän soitti varmasti ja haki kontaktia eturivin kanssa. Mic Michaeli ja Ian Haugland tekivät työnsä hyvin, mutta taustalla.Europen setti oli vahva.

Joey Tempest

Avauskappale Walk The Earth toi mieleen jopa Led Zeppelinin. Muutenkin yhtyeen musiikki soi jättiläisten harteilla. He tunnustivat velkansa. Kiittivät ja soittivat sitten kuin esikuvansa. Oikeastaan kaikki mitä piti, kuultiin. Uudehko materiaali toimi itselleni parhaiten, mutta eihän sitä käy kieltäminen, että Final Countdown on täynnä klassikoita. Se suurin hitti päätti Europen vahvan ja hyväntuulisen setin. Lauteet oli lämmitetty hehkuviksi.

Whitesnake aloitti settinsä Bad Boysilla. Kyllä se hienosti kulkee. Yleisö oli heti ready an’ willing. Ennen keikkaa oli ollut keskustelua, että Whitensnaken tekstit eivät ole oikein kestäneet aikaa. Eivät ole tätä päivää. Ei ole Coverdale Shakespeare vieläkään. Eivät ehkä ole taidetta, vaikka se on kaikkien myönnettävä, että seasta löytyy ajattomia rivejä. Oli miten oli, bändi soitti erinomaisesti ja myös päällysmies tuntui olevan hyvässä vireessä. Lue tuo niin että Coverdalen ääni ei ollut palanut vielä tässä vaiheessa kiertuetta aivan karrelle. Hyvällä tuulella hän vaikutti olevan. Oli kiva nähdä. Tunne oli molemminpuolinen.

Bändissä oli kaksi uutta jäsentä. Kosketinsoittaja Dino Jelusickin tontille oli kasattu melkoisesti paineita. Hän kuulemma laulaa kaiken ja näin Coverdalen ei tarvitse muistaa työtään ihan kokoajan. Kyllä Dino lauloi, mutta väitän, että DC oli enimmäkseen äänessä miksauksessa. Toinen uusi muusikko oli basisti Tanya O’Callaghan. Whitesnaken ensimmäinen naisjäsen soitti kappaleet valtavan hyvällä maulla ja kosketuksella. Sanoisin, että aika lähelle Neil Murrayn tyyliä. Oikein hyvä valinta. Vähän häntä nauratti laulaa Slide It Inin köörejä. Ymmärrän.

Tanya O’Callaghan

Tommy Aldridge oli ennallaan. En vain voi edelleenkään käsittää hänen energiansa määrää. Soitti kappaleet yhä kuin viimeistä päivää ja rumpusoolonsa, sen saman kuin aina, erittäin spontaanin näköisesti. Jotain erityistä Helsingin keikassa oli sillä Tommy ja DC halasivat pitkään konsertin loputtua.

Michelle Luppi soitti Hammondia, lauloi niitä korkeita ääniä ja oli lavalla komeana. Hän oli tällä kertaa se jota DC tituleerasi bändin seksikkäimmäksi. Saako niin edelleen tehdä? Kitaristeista Joel Hoekstra on se, joka jaksaa poseerata ja heiluttaa pitkää tukkaansa. Ihan hyvin soitti, mutta John Sykes hän ei ole. Reb Beachista on tullut Whitesnaken pitkäaikaisin jäsen, DC:n jälkeen tietenkin. Hän johtaa bändiä ja on sellainen mukava joka paikan soittaja. Hän pääsi laulamaan konsertin lopussa Burnin Glenn Hughesin osuudet. Kiitos Reb, nähdään Wingerin keikoilla.

Settilista piti sisällään ne tavalliset tavalliset. Jostain syystä ei haitannut, että minkäänlaisia yllätyksiä ei tullut. Oli kuin olisi katsonut suosikkielokuvaansa. Tiesi missä kohtaa taputtaa ja milloin laulaa mukana. Sanat olivat tutut, eikä niiden merkityksellä ollut väliä. Suomen kuoro selviytyi osuudestaan hyvin. Kotimatkalla päässä soi Ain’t No Love In The Heart Of The City. Kiitos musiikista ja muistoista Whitesnake.

Tero Honkasalo

Add a comment
Your name
Your email