Inferno - The Last In Live




Mikäli hyllysi Dio levyt rajoittuvat laulajan ensimmäisen kokoonpanon (1983-1985) kolmeen loistavaan levyyn, mutta haluat tutustua mukavasti heidän myöhempään materiaaliin, tässä on sinulle hyvä hankinta. Livelevy koostuu luonnolliseti miehen tunnetuimmista biiseistä, mutta mukana on myös muutama hieno pala bändin 90-luvun tuotannosta. Japanilaisia levyostajia hellittiin parilla bonusraidalla. Heidän levyn lopussa on kaksi Black Sabbath biisiä. 

Petri Myllylä

 

“Protect Your Souls, It Is Time For Rock’n’Roll”, pitkä kirkaisu, kitaran ulvahdus ja Jesus, Mary And The Holy Ghost starttaa tämän Dion toistaiseksi viimeisimmän live-CD:n. Monet Dio -fanit eivät voineet sietää kitaristi Tracy Grijalvan soittoa. Näihin hänen omiin kappaleisiinsa tuo industrial-metal -tyyli sopii kuitenkin täydellisesti. Eikä hänen komppaamisessakaan sinänsä mitään vikaa ole. Straight Through The Heart ja Don’t Talk To Strangers tulevat vanhasta muistista. Tracy G:n soolot eivät kuulosta läheskään oikeilta, mutta ne mukailevat kappaleiden teemoja riittävästi.

Uusi Dio -kosketinsoittaja Scott Warren onnistuu Holy Diverin introssa ja kappale nytkähtää melko ripeänä liikkeelle. Larry Dennison bassossa ja Vinny Appice rummuissa muodostavat tiukan ilmeikkään rytmiryhmän. Tosin täytyy myöntää, että Appicen fillit ovat monta kertaa hilkulla mennä metsään. Hän soittaa hieman liikaa. Appicen rumpusoolo on se sama vanha, jonka hän soitti jo 14 vuotta aiemmin Black Sabbathin keikoilla. Toiset pitävät, toiset pitkästyvät.

Heaven And Hell on kappale, jota Ronnie ei voi, eikä halua, jättää soittamatta. Totta kai aluksi vähän lauletaan ja sitten Ronnie ja kumppanit vetävät kappaleen komeasti läpi. Ronnien äänessä on vielä yllättävän paljon vanhaa kuulautta jäljellä, voimaahan siitä ei ole puuttunut koskaan. Väliosaan Ronnie on keksinyt taas uudet sanat. Tämä on niin laulukappale, että Grijalvan takkuaminen Tony Iommin sointujen kanssa ei haittaa. Dennison soittaa mukavasti Geezerin tyylillä. Vinny on tätä kappaletta hakannut ties kuinka monet kerrat. Heaven and Hell kuulostaa ihmeen autenttiselta.

Double Monday edustaa vuonna 1996 ilmestynyttä, kovaa kritiikkiä kohdannutta, Angry Machines -levyä. Kappaleessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta mikä uusi kappale voisi kuulostaa hyvältä Heaven And Hellin jälkeen? Stand Up And Shout on liian nopea Tracy G:lle. Hänen riffittelyssään ei ole mitään tolkkua ja soolo on silkkaa kammella tehtyä meteliä. Runnovasti kulkeva, myös uusi kappale, Hunter Of The Heart päättää ensimmäisen CD:n jättäen kuulijan vähän odottavaan mielentilaan.

Dio soittaa Mistreatedin kakkos-CD:n alkajaisiksi. Ronnie esittää kappaleesta legendaarisen version Rainbown On Stage -levyllä. Aikanaan Tavastialla (21.2.1997) tätä kiertuetta todistaessani, oli kappaletta kuunnellessa tippa silmäkulmassa. Nyt levyä kuunnellessa en ole enää varma johtuiko liikutus Ronnien upeasta tulkinnasta vai Tracy G:n hirveästä soitosta. Edes vähän tyylitajua odottaisi kaverilta, joka yrittää astua Ritchie Blackmoren saappaisiin. Catch The Rainbow koskettaa vielä levyltäkin kuunneltuna ja nyt on nenäliinan hakemisen aika.

Tracy G:n aivan kammottavalle kitarasoololle on varattu oikein kokonainen raita. Hyvä niin, koska nyt sen yli on helppo hypätä.

The Last In Line käynnistyy vähän varovaisesti. Se näppäilyosuus ei liene sittenkään aivan yksinkertainen soittaa. Kun runttaaminen sitten alkaa, on Grijalva ja muut soittajat taas täysillä pelissä mukana. Muistaakseni Tavastialla varsinainen setti loppui tähän.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, kosketinsoitinvetoinen Rainbow In The Dark on Diolle pakollinen encore-numero. Se on vaan soitettava. Ja kyllähän tämäkin versio tuo hymyn kasvoille. Kappaleessa on kaikkia Dio -elementtejä: Look Out! Myös Mob Rules, Man On The Silver Mountain ja Long Live Rock’n’Roll ovat kappaleita, joiden soittamatta jättäminen on mahdotonta.

Jotta Dio’s Inferno tarjoaisi Dio -fanille täydellisen keikan, CD:n päättää jyhkeästi rokkaava We Rock. Vaikka tällä levyllä ei soitakaan se paras Dio -kokoonpano, jonka piti julkaista tuplalive jo vuonna 1985, on tälle konserttitallenteelle pakko antaa täydet pisteet.

Horns up! We Rock!

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit