Fear Of A Blank Planet




Porcupine Treen uusin levy Fear Of A Blank Planet on yhtyeen perustajan ja pääasiallisen säveltäjän Steven Wilsonin mukaan 50-minuuttinen sävellys, joka on jaettu muutamaan kappaleeseen. Sanoo Wilson mitä sanoo, mutta kyllä nämä biisit ovat itsensä kuuloisia eivätkä minkään ison musiikillisen kokonaisuuden osasia. Teemallisuus levylle syntyy sanoituksista, jotka käsittelevät ihmisen pärjäämistä nyky-yhteiskunnan uusien innovaatioiden, teknologia- ja informaatiotsunamien kanssa. Ostin muuten minäkin iPodin. PlayStation olisi kiva, vaan eipä vaimo taida antaa sellaista hankkia. Oma blogi pitäisi perustaa ja koirille kotisivut. Digi-TV:tä pitäisi ehtiä katsomaan, mutta kun on näitä levyjä kuunneltaviksi. On tämä niin tätä tämä nykyihmisen elämä. Mun Bluetoothia särkee.

Nimikappale avaa levyn samoin kuin yhtyeen edellisellä Deadwing -levylläkin. Tämä uudempi muistuttaa tyyliltään paljon edeltäjäänsä. Ei Fear Of A Blank Planet huono kappale ole, mutta vähän sellainen toisen version olo siitä jää. My Ashes alkaa kevyesti pianolla ja akustisella kitaralla. Sitten Richard Barbieri alkaa kasvattaa kosketinmattoaan. Sanoitus kertoo hylkäämisestä, torjumisesta ja huomion kärttämisestä. Tätäkö on moderni proge? Levyn pisin osuus Anesthetize sisältää kaikkea mitä Porcupine Tree on uransa aikana tähän mennessä esittänyt. Siinä on psykedeliaa yhdistettynä kuulaaseen balladiin ja metallista räimettä. Tuon raidan olisi voinut pilkkoa aivan luonnollisen kuulloisesti kahtia noin 13 minuutin kohdalta. Tosin mitään pakottavaa tarvetta siihen ei ole, kappale kulkee ja kehittyy koko kestonsa ajan. Varovaisesti jälleen kerran käynnistyvä Sentimental on normaalia, kaunista mutta aavistuksen apaattista Wilsonia. Se olisi ehkä ollut omiaan miehen toiselle bändille Blackfieldille. Way Out Of Here ja Sleep Together voisivat tyyliensä puolesta olla jopa Signifyn ajoilta. Molemmissa on omat psykedeeliset kohtansa. Ne on vain esitetty hieman kylmemmin ja teknisemmin kuin ennen aikaan. Way Out Of Heren metallipätkä on kuin edellisen levyn Mother And Child Dividedilta. Sleep Togetherin puolen välin kohdalta alkava jammailu on levyn parasta antia.

 

Ennen sanoituksissaan jänniä vertauskuvia viljellyt Wilson sanoo asiat nyt suoraan. Onneksi teksteihin sisältyy sarkasmia, muuten niitä olisi vielä ikävämpi kuunnella. Mies on huolissaan tämän päivän ihmisistä, joista kasvaa - mukamas - turta sukupolvi. Musiikki tällä levy pelaa, sanoituksia olisi voinut miettiä hieman enemmän. Ehkä pitkät kiertueet Amerikassa ovat vaikuttaneet Stevenin mielipiteisiin. Tai sitten hänestä on vain tulossa vanha. Steven hei, miten silloin pärjättiin kun ei ollut Flooraa?

 

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit