Gary Moore: Corridors Of Power




Koulukaverini, joka oli esitellyt minulle sellaiset bändit kuten Van Halen, Black Sabbath ja Led Zeppelin vauhkosi Gary Mooresta niin paljon, että itselleni jouluun 1982 asti tuntematon irlantilaiskitaristi tuli hyvin nopeasti tutuksi. Kaverini äänitti minulle saman vuoden lokakuussa julkaistun Corridors Of Powerin ja laittoi kasetin kakkospuolella Thin Lizzyn Black Rosen. Siitä lähti oma Gary Moore diggailuni. Ostin muutama kuukausi myöhemmin itselleni Corridors of Power -levyn.

Mooren sooloura ei ollut lähtenyt aiemmin kunnolla käyntiin, mutta Corridors Of Power muutti tilanteen. Kerrankin kitaristilla oli tukenaan ammattitaitoinen ja ehdottoman nimekäs taustajoukko. Myös biisit olivat hyviä, ja herra itse välillä sellaisessa liekissä että syöksee tulta sooloja heittäessään. Levyllä on useita miehen historian hienoimpia menoraitoja kuten esimerkiksi avausbiisi Don't Take Me For A Loser ja huumaava End Of The World, jolla kuullaan toisena laulajana Jack Brucea. Levyn ainoa cover, Freen Wishing Well on sekin onnistunut. Mooren slovarit ovat usein imeliä, ja niin ovat nytkin. Erityisesti Falling In Love With You menee siirappisuudessaan yli. Onneksi toinen hidas, levyn päättävä I Can't Wait Until Tomorrow onnistuu hienosti. 

Moore starttasi uuden bändinsä kanssa elokuussa 1982. Tässä vaiheessa hänellä oli laulajana Charlie Huhn ja koskettimissa Tommy Eyre. Kun kiertue pääsi levyn ilmestyttyä marraskuussa kunnolla alkuun oli laulajana John Sloman ja koskettimissa Don Airey.

Myin aikanaan kaikki omat vinyylilevyni ja siirryttyäni digiaikaan, ostin tämänkin albumin toistamiseen. Kolmannen kerran hankin sen kun EMI julkaisi 2000-luvun alussa siitä remasteroidun CD:n. Ostettuani syksyllä 2011 alkuperäisen vinyylin huomasin sen olevan dynamiikaltaan CD-levyä ohuemman ja kuivakkaamman. Yleensä näiden kahden ääniformaatin suhteen on tapana ajatella toisin päin. Amerikkalainen Mirage Records julkaisi levyn suuren meren takana erilaisilla kansilla mutta musiikillisesti samalla sisällöllä. Olin lentää persuksilleni kuunnellessani levyä ensimmäisen kerran. Se kuulostaa paljon agressiivisemmalta ja rankemmalta, eli paremmalta kuin eurooppalainen levy. 

Remasteroidun CD:n kolmesta bonuksesta kaksi on sinkkumiksauksia, mutta levyn päättävä Love Can Make A Fool of You oli minulle vuonna 2002 aivan uusi tuttavuus. Biisi jää kiinnostavuudessaan selvästi muiden levyn ballaadien varjoon ja fonisooloineen se kuulostaisi vieraalta alkuperäisellä levyllä. Virgin teki fiksusti kun se ei laittanut CD:lle levyn ensipainoksen 25.000 kappaleen mukana tulleen sinkun kolmea livebiisiä vaan liitti ne Live In Japanille. 

Petri Myllylä

 

Tämä on ensimmäinen kuulemani Gary Mooren levy. Oikeastaan kyseessä oli kasetti, jonka serkku lainasi. Samalla kerralla sain lainaksi myös Rory Gallagherin Stage Struckin, vaan siitä tässä sen enempää.

Corridors Of Power on minulle henkilökohtaisesti se rakkain Gary Mooren albumi. Se tosiaan kolahti - niin lujaa, että Mooren kehnommatkin albumit on sen jälkeen tullut ostettua. Levyn soundit kuulostavat hieman ohuilta, mutta kyllä tästä silti tulee selväksi, että kyseessä on tyylitietoinen ja taitava kitaristi. Sellainen "vanhan koulukunnan" mies, jolle melodia tulee ensin ja nopeudella kikkailu vasta sen jälkeen.

Tällä levyllä Mooren komppiryhmänä ovat Ian Paice ja Neil Murray, jotka olivat saaneet kenkää Whitesnakesta. Jo muutaman vuoden yhdessä soittanut kaksikko tekee tälläkin levyllä tyylikästä jälkeä. Yhdellä kappaleella vokalistina on Jack Bruce, jonka kanssa Moore tulisi myöhemmin tekemään lisää yhteistyötä.

Tämä on sellainen levy, jota on jokseenkin mahdoton kuvailla sanoilla. Se on mielestäni ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Moore ei ollut tehnyt tätä levyä äänittäessään vielä läpimurtoaan, ja tuntui keskittyvän ainoastaan hyvän levyn aikaansaamiseen. Onneksi maailmassa on vielä sen verran oikeutta jäljellä, että Mooren ura tosiaan lähti tämän levyn myötä nousuun.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit