The Ballad Of John Henry




John Henry on ensimmäinen omistamani Joe Bonamassan levy. Levy tuli tuolloin vaatimattomaan levykokoelmaani ja kohosi nopeasti yhdessä pian sen jälkeen hankkimani Sloe Ginin kanssa eniten soitettujen levyjen joukkoon. Vuosien aikana se on kuitenkin soinnut harvemmin ja harvemmin. Ja niin on myös siirtynyt tämän arvion kirjoittaminen. 

Kahtena kesäisenä sadepäivänä 2015 kuuntelin Bonamassan koko tuotannon. Levyjen välillä pidetyt tauot eivät venyneet varmastikaan puolta tuntia pidemmiksi mutta kukin levy jäsentyi tavallaan omaan lokerikkoonsa. Minusta levyn nimikappale John Henry kuuluu Bonamassan parhaimmistoon. Uutena paljon kuunneltua levyä on tullut arvioitua pitkälti sen avausraidan mukaiseksi. Maratonsession jälkeen tämä albumi tipahti kuitenkin siltä jalustalta, jonne olen sen mielessäni vuosien saatossa nostanut.

Levyn kaksitoista kappaletta jakautuvat 7-5 Joen omien ja cover-biisien kesken. Tällä kertaa covereiden joukosta on turha hakea blues-standardeja sillä ne tulevat eri genreistä. Oikeastaan vain Sam Browin 1988 levyttämä Stop! oli itselleni aiemmin tuttu. Tina Turnerin siskon(!?) kirjoittama Funkier Than A Mosquito's Tweeter tulee Turnerin pariskunnan 1970 levyltä Working Together., mutta en ole sitä  kuullut. Joe kirjoittaa levypussissa tuottaja Kevin Shirleyn olevan vastuussa kaikista oudoimmista biiseistä hänen levyllään. Harva Tom Waitsin alkuperäisesityksen kuullut olisi voinut kuvitella Bonamassan versioivan Jockey Full Of Bournonia, mutta niin hän vain teki. Ja vielä onnistuneesti.

Nottinghamista, Englannista elokuussa 1964 maailmanvalloituksen aloittanut musikaali The Road Of The Greasepaint - The Smell Of The Crowd poiki muutamia isoja hittejä. Seuraavana vuonna Broadway menestykseksi nousseen biisin kymmenien versioiden joukosta Nina Simonen taitaa olla se tunnetuin. Bonamassan versio on näihin verrattuna luonnollisesti sähköinen, mutta ei mielestäni kuitenkaan kovinkaan onnistunut. Rory Gallagher kuuluu Joen esikuviin ja ehkä irlantilaiskitaristin akustinen Irish Tour '74 versio Tony Joe Whiten As The Crow Fliesista on saanut Bonamassan tarttumaan biisiin. Funkahtavaksi sovitettu biisi ja sen kitarasoundi ei ole minusta onnistunut tapa päättää albumi.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit