Black Moon




Levyn soundit ovat huomattavasti 1970-luvun levyjä rankemmat, eli melkein voisi mainostaa levyä tyyliin "ELP goes heavy". Osittain syynä saattaa kuitenkin olla se, että ELP:n jäsenet eivät päässeet tekemään levyään yhtä vapaasti kuin 1970-luvulla, eli lopputuloksen piti kuulostaa hyvältä myös levy-yhtiön edustajien mielestä. Emersonin mukaan jo levyn kuusiminuuttisen instrumentaalin Changing States saaminen albumille vaati pientä taistelua - se kun ei oikein ollut 1990-luvun alun musiikkimaun mukaista.

Suurimpana muutoksena aiempaan on kuitenkin rumpali Carl Palmerin raskaampi ja mielikuvituksettomampi työskentely. Levyn avaavalla nimikappaleella rummut soivat kuin Queenin We Will Rock You'lla, eikä jatkossakaan paljon mutkikkaampiin komppeihin päästä. Myös osa Emersonin kosketinsoundeista kuulostaa nykyään lähinnä epämiellyttäviltä. Levy ei kuitenkaan ole varsinaisesti huono. Se vain ei ole niin hyvä kuin 1970-luvun klassikkolevyt, joihin sitä väkisinkin tulee verrattua. Esimerkiksi Emersonin sovittama versio Sergei Prokofjevin Romeo and Julietista on toki hieno, mutta väkisinkin alkaa miettiä miten paljon paremmin Hammondit ja Moog olisivat sille sopineetkaan.

Levyn uusintapainoksessa on mukana bonuskappaleina singleversioita sekä ilmeisesti promolevyillä olleita ärsyttävän lyhyitä näytepaloja muutamasta kappaleesta.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit