Gary Moore: Old New Ballads Blues




Gary Mooren ensimmäinen levy Eagle Recordsille on tietysti blueslevy. Laskujeni mukaan Old New Ballads Blues oli Mooren seitsemäs blueslevy. Albumin nimi on "näppärästi" väännetty perinteisestä angloamerikkalaisesta(?) sanonnasta, jonka mukaan morsiamella pitää olla vanhaa (old), uutta (new), lainattua (borrowed) ja sinistä (blue). Siihen tämän levyn kekseliäisyys sitten loppuukin.

Tuo levyn nimessä mainittu vanha koskee ainakin kahta asiaa. Levyllä on soittamassa koskettimia Don Airey, joka oli mukana lähes 20 vuotta aiemmin julkaistulla Still Got The Bluesilla. Don jättäytyy taka-alalle ja antaa kitaristin loistaa. Toinen vanha koskee kappaleita. Jostain käsittämättömästä syystä tälle levylle on tehty uudet versiot kappaleista Midnight Blues ja All Your Love, jotka löytyivät samaiselta Still Got The Bluesilta.

Jonkun toisen artistin ja tyylisuunnan kohdalla näin selkeä paikallaanpysyminen voi olla ihan okei. Mooren blues ei kuitenkaan tunnu kehittyvän mihinkään suuntaan, ja ainakin minusta se muuttuu vain rasittavammaksi.

Heikki Heino

 

Gary Moore on reilussa viidenkymmenen vuoden iässä oppinut soittamaan bluesia. Vuonna 2004 haastattelin häntä ja tuolloin Moore kertoi ettei pysty kuuntelemaan ensimmäistä blueslevyään Still Got The Blues (1990), koska soittaa sillä mielestään niin huonosti.


Makuasioitahan nämä ovat, mutta totta on että Still Got The Bluesilla hevikitaristi soitti bluesia. Nykyään Moore on Belfastin bluesmies, joka harkitsee nuottejaan esikuviensa Peter Greenin, Albert ja B. B. Kingin tapaan. Esim. levyn päättävässä Albert Kingin I´ll Play The Bluesin modernisoinnissa kitaransoiton pidättyväisyys luo jännitteen.


Suurieleinen vingutusosastokin on toki mukana, muttei sitä enää lykätä joka biisiin. Tältä osin löysät pois vetää heti kakkosraita, bluesballadi You Know My Love, jonka kitarasoolo on huimaa revitystä.
Kuuntelukelvottomana pitämältään hittilevyltä Still Got The Blues, Moore panee uusiksi kaksi kappaletta, Midnight Blues ja All Your Love. Makuasia pitääkö enemmän näistä vaiko originaaleista. Vertailemalla huomaa että hevielkeet ovat hävinneet kitarasta ja Moore on kuin onkin vakavasti otettava bluesmies.


Ain´t Nobody on pirteä oma ja uusi soulahtava veto. Motown-meninki yhdistyy bluesrockiin.
Balladeja on kiekon nimen mukaisesti monta. Niissä Mooren etu on, että kitarasankariksi hän on hyvä laulaja.


Bändissä soittavat koskettimia Deep Purplen Don Airey, bassoa Jethro Tullin Jonathan Noyce, rumpuja Darrin Mooney, baritonisaksofonia Nick Payn, tenorisaksofonia Nick Pentolow, alttosaksofonia Frank Mead ja trumpettia Sid Gould. Don Airey on myös tehnyt myös kappaleiden puhallinsovitukset.


No Reason To Cry –biisissä bändinä ovat kosketinsoittaja Vic Martin, basisti Pete Rees ja rumpali Graham Walker.


Bluesväelle levy on yllätyksetöntä takuulaatua, paluuta heviin kaipaaville pettymys. Mooren valitsema tie tuntuu aidolta ja rehelliseltä. Tyylejä vaihdelleen miehen oma juttu on tässä kuuluva yhdistelmä Peter Greenin ja vanhan Fleetwood Macin brittibluesia sekä modernimpia vaikutteita rockista ja mustasta musiikista.


Sami Ruokangas / MTV3


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit