American Soldier




Tein ehkä virheen siinä että kuuntelin MC5:n ensimmäisen levyn ennen tämän uuden Queensrÿche-eepoksen pyöräyttämistä. Ero noiden kahden levyn välillä nimittäin on kuin yöllä ja päivällä. Ensimmäinen kuulostaa villiltä ja reippaalta. Se on kuin sekainen ja likainen, mutta inspiraatiota herättävä autotalli. Ei se välttämättä pursua rauhaa ja rakkautta, mutta ainakin se kohtelee kaikkia tasavertaisina. American Soldier on kuin sairaalan leikkaussali. Kaikki tehdään prosessien mukaan ja joka asialle on omat sääntönsä joista ei poiketa, ei missään tapauksessa. Kun en sodista, sotilaista sen paremmin kuin lasareteistakaan pahemmin välitä, tähän levyyn on hankala päästä sisään. Se ottaa aikansa, vaikka heti sen Queensrÿcheksi tunnistaa. Sikäli se on taattua laatua.

American Soldier on teemalevy. Kuten nimestä ehkä voi arvata, se käsittelee Yhdysvaltojen eri aikakausien sotilaita ja sotia. Se kertoo osittain ihan aitojen taistelijoiden sanoin, miltä tuntuu olla etulinjassa ja pelätä koko ajan kuolemaa. Se kuvailee pommikoneen lentäjän tuntoja, kun hän päästää “siat” irti viattomien siviilien niskaan. Ja mitä silloin tuntee, kun tietää, että kuka tahansa ympärillä voi olla armoton vihollinen. Pitää tappaa tai tulla tapetuksi. Sotilaiden ajatukset on kirjoittanut lauluiksi laulaja Geoff Tate. Hän on tavalla tai toisella vastuussa levyn jokaisesta biisistä. Kynäilemisessä ovat olleet apuna tuottajat Jason Slater ja Kelly Gray, joka soitti bändissä aikanaan kitaraa. 

En tiedä voiko sotaa mitenkään perustella. Voihan sitä yrittää näin perustella tai kuvailla, mutta tappaminen on aina väärin. Jotenkin amerikkalaisten tappajien nimittäminen taistelijoiksi on mielestäni tekopyhää. Varsinkin kun ajattelee, että  tuo kansa on taistellut omalla maallaan vain keskenään. Oli miten oli, jos levyn sanoitukset pystyy jotenkin sulkemaan tajuntansa ulkopuolelle, musiikki on lajissaan hyvää. Varsinkin levyn loppupuoli on oikein nautittavaa kuunneltavaa. Totisia, vakavasti tehtyjä ja loppuun asti ajateltujahan nämä biisit ovat. Jos niiden välillä olisi hieman enemmän tempovaihteluja, väittäisin tätä parhaaksi Queensrÿche-levyksi sitten Promised Landin. Nyt kun bändissä on taas kitaristin paikka auki, jokohan on Chris DeGarmon paluun aika. Tämän bändin olisi nimittäin aika vähän irrotella ja Kick Out The Jams.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit