Scars




Jätin aikanaan tämän julkaisun kokonaan väliin. Osaksi Heikin alla olevan arvion innostamana hankin levyn seitsemän vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Gary Mooren fanina luulin miehen parhaiden levyjen olleen jo purkissa, ja pitkään.

Scars on hieno bändi, ja musiikki on rajumpaa kuin mitä Moore on tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen. Ajastaan irroitettuna tämä levy toimii aivan mahtavasti. Miehen blueslevyihin kyllästyneiden, enemmän hänen raskaan rokin levyistä pitävän fanin kannattaa ehdottomasti tsekata tämä kiekko. Mukana on myös pari hidasta bluesia, mutta ne sopivat levyn yleisilmeeseen nekin.

Petri Myllylä

 

Gary Mooren paluu raskaan bluesvaikutteisen rockin pariin oli todella yllättävä. Vielä yllättävämpää oli se, että hän laittoi (ainakin näennäisesti) soolouransa jäihin ja perusti Scars-nimisen trion. Trion vaikutteet eivät ole pelkästään Creamin ja The Jimi Hendrix Experiencen kaltaisten pioneerien musiikissa, vaan niitä on imetty piristävästi myös 1990-luvun musiikista. Ainakin minusta tuntuu, että myös Nirvana on antanut vinkkejä tällaisen musiikin tekemiseen.

Tämä levy käy päälle ilkeänä ja rosoisena, mutta samalla paljon aidomman oloisena kuin Mooren blueslevyt. Triossa jokainen soittaja on tärkeä, ja tässä myös basisti ja rumpali pääsevät esille parhaiten sitten vuonna 1994 julkaistun BBM:n levyn. 

Scars ei osoittautunut pitkäikäiseksi yhtyeeksi. Ehkä sen musiikki oli väärällä tavalla vanhanaikaista tälle vuosituhannelle. Itse kuitenkin pidän tästä levystä huomattavasti enemmän kuin Mooren 2000-luvun siloitellummista blueslevyistä.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit