Close As You Get




Gary Mooren vanhan soittokumppanin Ian Paicen vaimon organisoima Sunflower Jam (20.9.2007) kiinnostavimpia jameja oli Gary Mooren, Ian Paicen ja Roger Gloverin trio. Paikalla ollut Jon Lord olisi halunnut myös lavalle, mutta Moore halusi jamitella triolla. Valitettavasti kukaan keikan 350 katsojasta ei ole tuttuni enkä tiedä oliko illan setissä keväällä julkaistun Close As You Get levyn kappaleita.

Petri Myllylä

 

Heti levyn ensitahdeista paljastuu, että Gary Moore on tehnyt jälleen blueslevyn. Kappaleista osa on Mooren käsialaa, osa lainatavaraa vanhoilta blues- ja rocksediltä (mm. Williamson, Mayall ja Berry). Kovin samoilla linjoilla tämä levy kulkee kuin Mooren ensimmäiset blueslevyt sieltä 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta. Siis luvassa on bluesilta kuulostavia kappaleita, joilla Moore soittaa yleensä vauhdikkaan kitarasoolon.

Jos tästä jotain uutta ja erilaista pitää mainita, niin plussaa tulee Rory Gallagherinkin levyillä soittaneen huuliharpisti Mark Felthamin soitosta. Miehen soitto tuo vähän kipinää muuten melko tylsälle ja värittömälle albumille. Valitettavasti Feltham vierailee vain kahdella kappaleella. Toinen uutuus kuullaan viimeisellä kappaleella Sundown. Sillä Moore soittaa ilmeisesti dobroa, ei kuitenkaan erityisen vakuuttavasti.

Mooren kohdalla tämä "blues" alkaa mielestäni olla loppuunkaluttu juttu.

Heikki Heino

 

Gary Mooren bluesosaaminen sen kun syvenee iän myötä ja levy levyltä. Tällä kertaa anti on yllättävän monipuolinen. Aiemmilta levyiltä tutut Peter Greenin perinteitä jatkava pidättyväinen kitarasoundeilla herkuttelu ja kovaääninen sekä vikkeläsorminen bluesrocksoitto ovat yhä läsnä. Niiden lisäksi kuullaan avausraidalla Elmore James / Jeremy Spencer -koulukunnan slide-osaamista ja jopa uskottavaa akustista kantribluesia päätöskappaleessa.


Niiden väliin mahtuu yhdeksän eri bluesin tyylejä edustavaa kappaletta. Nine Below Zero -bändin Mark Feltham on mukana rupisessa huuliharpussa kahdella raidalla ja vie huomiota pois Mooren kitarataituruudesta.


Muun bändin Mooren taustalle muodostavat basisti Pete Rees, kosketinsoittaja Vic Martin ja rumpali Brian Downey. Thin Lizzyn alkuperäinen rumpali Downey on meikäläiselle yksi kaikkien aikojen parhaista ja hänen läsnäolonsa plussaa levylle.


Cover-osastolla kunnianosoitukset saavat Sonny Boy Williamson II, Chuck Berry ja John Mayall. Parhaimmat vedot löytyvät kuitenkin Mooren omista teoksista, hienoimpana niistä hidas perheriitakuvaus "Trouble At Home". Mooren bluesille on plussaa se, ettei hän joudu turvautumaan liiaksi covereihin, vaan on oppinut säveltämään omia hyviä blueseja.


Balladipuolella ei onneksi enää jatketa Parisienne Walkways / Still Got The Blues -versiointia vaan liikutaan perusbluesin ja jazzin rakenteissa.


Liekö George Thorogoodin kanssa keikkailu tehnyt tehtävänsä, vai mistäköhän johtuu että Thirty Daysin rock & roll rullaa jouhevammin kuin Moorelta koskaan aiemmin.

Mooren soitossa on sävyjä sekä malttia herkutella soundeilla ja pidätellä sooloryöppyjä. Hän on kehittynyt myös laulajana ja liikkuu sujuvasti alarekisterin murinasta falsettiäänellä kiljahteluun. Tällä alueella vaikutteita on saattanut tarttua mukaan vaikkapa B.B. Kingin viimeisellä Euroopan kiertueella, jolla Moore soitti lämppärinä. Tervetullutta Kingin vaikutusta ainakin on kuultavissa.


Levynkansivihkossa on hienoja mustavalkoisia lähikuvia Peter Greenin Moorelle antamasta Gibsonista.
Irlantilaisen rokkarin lähtökohdista syntyy vuosikymmenten opettelun tuloksena energistä, taitavasti soitettua, kiinnostavaa ja omalla tavallaan koskettavaa eurobluesia.

Sami Ruokangas / MTV3


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit