Pearl Jam




 

Pearl Jam on ollut hukassa ensimmäisen Ten-levynsä saavuttamasta suosiosta lähtien. Ainakin siltä minusta on tuntunut. Heidän kakkoslevyllään VS oli vielä muutama hyvä biisi, mutta kolmas albumi Vitalogy ja sen jälkeen ilmestyneet teokset ovat olleet täynnä lähes punkiksi luokiteltavaa mökää. Mihin katosi yhtyeen taito tehdä hienoja rock-kappaleita? Taito on edelleen hieman hukassa, mutta jotain siitä on palailemassa tämän yksinkertaisesti Pearl Jamiksi nimetyn levyn myötä. Vai onko Eddie Vedderin menestymisen pelko edelleen niin kova, ettei hän uskalla julkaista pelkkiä täysosumia?

 

En tiedä yrittääkö yhtye olla jollain lailla epäkaupallinen, aito ja uskollinen esikuvilleen soittaessaan jälleen kerran levyn alkuun nipun kärähtänyttä, rämisevää autotalli-rockia. Vai grungeako tuo on olevinaan? Nyt menee kolme kappaletta ennen kuin bändi esittää ensimmäisen kelvollisen sävellyksen. Severed Hand on soundillisesti linjassa aiempien kappaleiden kanssa, mutta siihen vaivauduttu keksimään hieman useampi osa ja soitossakin on hieman enemmän tolkkua. Kitaristit yrittävät vähän enemmän. Myös Marker In The Sand on jollain lailla vähemmän vakava kappale. Parachutes on ikävää rämpyttelyä. Unemployable alkaa kuin mikä tahansa Neil Youngin biisi. Se kelvannee Amerikassa radiosoittoon. Big Wave on niin grungea ettei siinä ole mitään rajaa. Hassua, että Pearl Jam kuulostaa sillä aivan Stone Temple Pilotsilta, joka sentään ensimmäisenä kopioi Pearl Jamia.

 

Gone on häivähdys ensimmäisen levyn Pearl Jamia. Siinä on nyansseja ja selvästi enemmän tartuntapintaa kuin kolmessa ensimmäisessä tasapaksussa räminässä. En ymmärrä miksi Wasted Reprise on laitettu keskelle levyä. Onko se osoitus siitä, että bändi tiesi siinä olevan toisenlaisella sovituksella ainesta enempäänkin? Army Reserve on rento. Sekään ei ole kovin kummoinen sävellys, mutta Eddie Vedderin ääni tekee siitä mielenkiintoisen. Levyn hienoimmat hetket on säästetty loppuun. Ensin Come Back tanssittaa kuin hääorkesteri illan viimeistä hidasta ja sitten Inside Job vie hämyiseen aikaisen Pink Floydin tapaiseen proge-huurusteluun. Lupaavista hetkistä huolimatta Pearl Jam tuottaa pettymyksen.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit