Black Country Communion




Glenn Hughes esiintyi marraskuussa 2009 Joe Bonamassan keikalla, ja sen nähnyt tuottaja Kevin Shirley usutti herroja yhteisprojektiin. Shirley houkutteli Bonamassan kanssa jo studiossa aiemmin työskennelleen Jason Bonhamin mukaan kokoonpanoon. Hän ei kokenut voimatrioa omakseen ja näin Shirley kutsui Black Country nimen saanneeseen bändiin 90-luvulla Dream Teatressa soittaneen kosketinsoittaja Derek Sheridianin. Kokoonpanon alkuvuodesta 2010 äänittämä albumi ilmestyi saman vuoden syyskuussa.

Black Country Communion, miksi bändi lopulta ristittiin, ei ole uuden vuosikymmenen ainoa superyhtye vaan niitä on kasattu lyhyessä ajassa useita. Lienee parasta katsahtaa kunkin ryhmän kakkoslevyt ennen kuin niitä voi pitää todellisina bändeinä eikä pelkkinä sivu-/studioprojekteina. Joka tapauksessa BCC on herättänyt itsessäni uskoa että Glenn löytäisi näin itselleen pysyvän bändin, jossa hänen kanssa vastuuta jakaa muutama muu kovan luokan muusikko.

Kiinnitin huomiota kuunnellessani tätä levyä ensimmäisen kerran siihen että se ei kuulostanut viimeisimmiltä Glenn Hughes -levyiltä vaan ehkä yllättäen enemmänkin Joe Bonamassan myöhemmältä tuotannolta. Nyt lähes vuotta myöhemmin, ja bändin kakkoslevyynkin perehtyneenä pitäydyn alkuperäisessä näkemyksessäni vaikka toki Glenn Hughes bändin pääasiallisena vokalistina tuo siihen valtavasti omaa karismaansa. Mutta vaikeaa olisi kuvitella Hughesin tekevän näin 70-lukumaista soolomateriaalia.

Ostin levyn nykyaikaisesti LP-muodossa. Se kuulostaa erinomaiselta ja myös tuplalevyn kansitaide ansaitsee erityisen kiitoksen. Vielä kun levyetikettiin saataisiin numeroinnit (1-4) kuten sisäkannessa. Nyt etiketit menevät aakkosellisessa järjestyksessä (a-d).

Petri Myllylä

 

Black Country Communion on tuottaja Kevin Shirleyn keräämä super-kokoonpano. Kevin halusi tehdä levyn, josta itse pitäisi. Hän laittoi kimppaan Deep Purplen entisen basistin, Led Zeppelin – rumpalin pojan, armoitetun ja kaikkien arvostaman blues-kitaristin ja ties kuinka monen hard rock – bändin taustalla soittaneen kosketinsoittajan. Eikö tuollaisen ryhmän sävellystyön lopputuloksen luulisi olevan juuri erinomainen perinteinen hard rock – levy 70-luvun henkeen?

 

Black Country Communion on nimenomaan juuri se mitä sen pitääkin. Se ei hienostele. Se on levy, joka voisi olla suoraan vuodelta 1975. Kappaleissa kuullaan Led Zeppelin-, Free-, Deep Purple- jne. juttuja ja yhtyeen sointikin on perin vintage. Kannattaako siis innostua? Mielestäni kyllä. Black Country Communion ei ole pelkästään paras Glenn Hughes – levy aikoihin, se on nimenomaan bändilevy, vaikka Glenn onkin ollut suurinta osaa kappaleista säveltämässä. Onpa mukana vanha Trapeze-kappale Medusa.

 

Jason Bonham, Joe Bonamassa ja Derek Sherinian ovat kaikki tahoillaan erinomaisia muusikoita. Yhdessä Pappa Hughesin kanssa heistä tulee loistavia. Kokonaisuus on se joka tästä paketista tekee niin hyvän ja levystä mielenkiintoisen. Aivan täydellinen tämä levy ei ole, parin kappaleen kanssa bändi olisi voinut painia hieman kauemmin ja tuon lainabiisin olisi voinut jättää pois. Toisaalta herra Shirley on kertonut olevansa tyytyväinen levyyn tällaisenaan ja yhtye vaikuttaa innostuneelta, sehän se on pääasia. Jatkoa lienee odotettavissa.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit