Band Of Joy




Robert Plant etääntyy levy levyltä yhä enemmän siitä musiikkityylistä, jota hän esitti Led Zeppelinissä. Jo edellinen, Alison Kraussin kanssa tehty levy yllätti (raskaampaa) rockia odottaneet kuulijat, mutta tällä levyllä Plant tuntuu karanneen rock-genren ulkopuolelle. Jopa levyn äänityspaikka tuntuu symboloivan Plantin halua paeta menneisyyttään sillä ainakin minusta Nashville tuntuu paikkana olevan täydellinen antiteesi rockille. Toisaalta Planti taisi asua siellä yhdessä tuollaisen naisystävän ja bändikaverin Patty Griffin'in kanssa. Ja olihan Plantin levyiltä kuulunut americana tämän levyn täyttäviä sävyjä jo ainakin Fate Of Nations -albumilta (1993) lähtien.

Band Of Joy sisältää yhtä kappaletta lukuun ottamatta pelkästään lainabiisejä. Plantin ja kitaristi Buddy Millerin kynäilemä Central Two-O-Nine ei kuitenkaan erotu muusta joukosta mitenkään. Musiikillista tyyliä on vaikea nimetä, enemmänkin levyllä pyritään saavuttamaan rauhallinen tunnelma. Levyllä kuultavat lap steel ja pedal steel eivät todellakaan vie ajatuksia rockiin.

Levystä jäi melko vaisu jälkimaku. Vaikka levyn nimenä on Band Of Joy, niin tunnelma ei ollut kovin iloinen, vaan pikemminkin flegmaattinen. Pari edes hieman reippaampaa kappaletta olisi tehnyt ihmeistä kokonaisuudelle. Positiivisena asiana kuitenkin mainittakoon, että Plantin ääni on edelleen mainiossa kunnossa.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit