The Paul Butterfield Blues Band: East-West




Paul Butterfield ja bändin kitaristi Mike Bloomfield tutustuivat toisiinsa teineinä jo 1960-luvun alussa. Miesten välit eivät olleet koskaan kovin läheiset ja lämpimät. Kitaristi oli vuonna 1964 ehtinyt jo kieltäytyä tarjousta paikasta bändissä kunnes tuottaja ja Butterfield Blues Bandin "löytäjä" Paul Rothchild sai hänet siihen houkuteltua. Lupaus levytyssopimuksesta sai herrat toimimaan yhteisen edun hyväksi.

East-West on yhdistelmä kahden voimakkaan musiikillisen persoonan näkemyksistä. Toisaalta se on edeltäjänsä kaltainen perinteinen blueslevy, toisaalta siinä on kuultavissa Mike Bloomfieldin kiinnostus maailmanmusiikkiin ja jazziin. Tämä kaikki maustettuna San Fransiscon bändien tuolloin lanseeraamalla psykeleeliseyydellä. Albumin soundit syöksyvät kuulijan alitajuntaan ja levyn herkissä kohdissa iho nousee kananlihalle. Levyn päättävä kolmetoistaminuuttinen nimiraita on tästä hieno esimerkki. Bloomfield soittaa biisiin maagisen soolon, mutta koko bändi yltää sillä johonkin toiseen ulottuvuuteen. Voi vain kuvitella kuinka rajua tavaraa se on ollut aikana kolme kuukautta ennen Jimi Hendrixin esikoissingleä. 

East-West on seuraavana vuonna julkaistun Canned Heatin esikoislevyn vastakohta. Siinä missä Los Angelesin bändi suostuu pitkälti toistamaan, vaikkakin hämmentävän autenttisesti, vanhoja blues-standardeja, chicagolaisbändi tekee toisten biiseistä omaperäisiä tulkintoja ja ottaa ne omikseen. Robert Johnsonin Walking Blues jyskyttää eräänlaisena tangona Monkees-ralli Mary Maryn rokatessa rajuna psychenä. Allen Toussaintin Get Out Of My Life, Woman funkkaa ärhäkästi. Elvin Bishopin tunnelmoimaa Never Say Nota intiimimmäksi ei pääse millään. I Got A Mind To Give Up Living seisauttaa veret mollibluesillaan. Näiden lisäksi jokaisen bluesfanin kannattaa tsekata Nat Adderleyn 1960 klassikko Work Song.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit