The Paul Butterfield Blues Band: East-West




Paul Butterfield ja bändin kitaristi Mike Bloomfield tutustuivat toisiinsa teineinä jo 1960-luvun alussa. Miesten välit eivät olleet kuitenkaan koskaan kovin läheiset ja lämpimät. Kitaristi oli vuonna 1964 ehtinyt jo kieltäytyä tarjousta paikasta bändissä kunnes tuottaja ja Butterfield Blues Bandin "löytäjä" Paul Rothchild sai hänet siihen houkuteltua. Lupaus levytyssopimuksesta sai herrat toimimaan yhteisen edun hyväksi.

East-West on yhdistelmä kahden voimakkaan musiikillisen persoonan näkemyksiä. Toisaalta se on edeltäjänsä kaltainen perinteinen blueslevy, toisaalta siinä on kuultavissa Mike Bloomfieldin kiinnostus maailmanmusiikkiin ja jazziin. Tämä kaikki maustettuna nousussa olevien San Franciscon alueen (hippi-, jami-)bändien tuolloin lanseeraamalla psykeleeliseyydellä. Albumin soundit syöksyvät kuulijan alitajuntaan ja levyn herkissä kohdissa iho nousee kananlihalle. Levyn päättävä kolmetoistaminuuttinen nimiraita on tästä hieno esimerkki. Bloomfield soittaa biisiin veret seisauttavan soolon, mutta se ei ole ainoa syy tsekata biisi sillä koko bändi yltää sillä johonkin toiseen ulottuvuuteen. Voi vain kuvitella kuinka rajua tavaraa se on ollut rock-faneille aikana kolme kuukautta ennen Jimi Hendrixin esikoissingleä. 

East-West on seuraavana vuonna julkaistun Canned Heatin esikoislevyn vastakohta. Siinä missä Los Angelesin bändi suostuu pitkälti toistamaan, vaikkakin hämmentävän autenttisesti vanhoja blues-standardeja, chicagolaisbändi tekee toisten biiseistä omaperäisiä tulkintoja ja ottaa ne omikseen. Robert Johnsonin Walking Blues jyskyttää eräänlaisena tangona Monkees-ralli Mary Maryn rokatessa rajuna psychenä. Allen Toussaintin Get Out Of My Life, Woman funkkaa ärhäkästi. Elvin Bishopin tunnelmoivaa Never Say Nota intiimimmäksi ei pääse millään. I Got A Mind To Give Up Living seisauttaa veret mollibluesillaanNäiden lisäksi jokaisen bluesfanin kannattaa tsekata Nat Adderleyn 1960 klassikko Work Song.

Omistin lähes 20 vuotta tämän levyn tupla-CD:nä, jonka ykköslevynä oli bändin esikoislevy. Odotin pitkään joskopa Warner ottaisi levystä vihdoin uuden mono-painoksen, mutta kun sellaista ei kuulunut näihin päiviin mennessä, tyydyin hankkimaan 2019 stereo prässäyksen.

Oma musiikkiharrastukseni syttyi teininä 1970-luvun lopulla analogisen aikakauden loppupuolella. Melko pian LP-levyjen takakansissa alkoi näkyä sanat "digital recording". Muutama vuosi myöhemmin levyt vaihtuivat digitaalisiin. Innostuin uudesta aikakaudesta valtavasti ja alle kaksikymppisenä ensimmäisten joukossa hankin CD-soittimen. Tuosta ajasta on nyt kulunut jo 35 vuotta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen kuitenkin vinyylilevyltä analogisesti äänitettyä musiikkia, jonka 1992 perustettu saksalinen Speakers Corner Records on uusintaprässännyt alkuperäisistä analogisista masternauhoista. Yhtiö perustettiin silloin kun LP-levyt katosivat ja minä monien muiden idioottien tavoin myin omani. Nyt, 55-vuotiaana tuntuu hienolta että joillakin on ollut uskoa analogiseen ääneen, ja että he ovat vaalineet sen valmistamiseen vaadittavaa taitoa. Vaikka julkaisutoiminta on toki heille bisnestä se tuntuu sydämessäni silti lähes kulttuurityöltä. Laadukkaasti masteroitu musiikki prässättynä paksulle vinyylille, joka on vahvassa levypussissa laadukkaan levykotelon sisällä lämmittää aivan kuten nähdessäni jokin aika sitten arvatenkin suurella vaivalla entisöidyn vuoden 1968 Ford Mustangin.

Petri Myllylä / 25.11.2020


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit