Sola Scriptura




Kun tavalliset popparit tai rokkarit tekevät levyn, varsinkin yhtyeen fanien odotukset ovat korkealla. Jos pelimanni julistaa tekevänsä musiikkiaan Jumalan nimissä ja häntä varten, silloin odotukset ja toiveet ovat taivaissa. Sola Scripturan kohdalla Neal Morse -fanit joutuvat kokemaan pienehkön pettymyksen. Uusi levy on sitä samaa, laadukasta, tuttua ja turvallista Morsea kuin pari edellistäkin hopeaselkää. Mitään kovin kekseliästä ja uutta ei ole tarjolla.

Mitä tuo normi-Morse pitää sisällään? Sola Scripturan avaa 29 minuuttinen The Door-niminen eepos. Teoksessa on osia ja hurjaa soittoa pienen oopperan verran. Varsinkin alun vyörytykset ovat massiivisen kuuloisia. Tuo mahtipontisuus on ollut Nealin levyillä aina läsnä. Rumpali Mike Portnoy ja basisti Randy George pääsevät esittelemään parasta osaamistaan. Nealin itsensä lisäksi levyllä soittaa kitaraa Racer X:stä ja Mr. Bigistä tuttu Paul Gilbert. Laulumelodiat ovat yleensä olleet Morsella erinomaisella tasolla. Nyt uusia kuunnellessa vanhat tekeleet tulevat mieleen useammin kuin kerran. Ei hyvä.

Toisena kuultava The Conflict ei häviä mitassa The Doorille kuin viitisen minuuttia. Kappaleen riffi ja Morsen laulutapa muistuttavat 90-luvun grungesta. Toki melkein puoleen tuntiin mahtuu monenlaisia käänteitä. Välillä kappale muuttuu Pink Floydmaiseksi jylhistelyksi. Sitten näppäillään akustista kitaraa. Kaikesta yrityksestä huolimatta jotenkin The Conflict ei selkene. Osat ovat liian erilaisia keskenään. Ehkä kappaleen tekstiin pitäisi perehtyä paremmin. Heaven In My Heart on imelyydessään ärsyttävä tekele.

The Conclusion kutsuu uskovaisia koolle. Moista vakuuttelua on vaikea vastustaa. Neal on kuin lihansyöjäkasvi kärpäselle. Musiikki on äärimmäisen houkuttelevaa. Auta armias kun joudut musiikin pauloihin. Jossain vaiheessa nimittäin tajuat kuuntelevasi julistusta. Ei siinä enää mikään auta. Uskoit aiemmin mihin tahansa, pian olet kääntynyt.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit