Cover To Cover




Liekö Neal Morsella mennyt sopimus umpeen Inside Outin kanssa, vai miksi  piti julkaista levyllinen lainakappaleita? Toisaalta voi ajatella niin että Neal halusi tehdä faneilleen palveluksen julkaisemalla nämä eri levyjen erikoisversioille ripotellut kappaleet yhtenä nippuna. Minulle kelpaa kumpi tahansa selitys. Levy ei parane tai huonone, oli selitys kumpi tahansa tai joku muu.

Cover to Cover jakautuu kolmeen osaan. Ensin kuulla vuoden 2005 ?– levyn sessioilta seitsemän kappaletta. Minun täytyy tunnustaa, että ainoastaan Paul McCartneyn Maybe I’m Amazed oli minulle ennestään tuttu ja sekin Marillion laulaja h:n live-levyltä. Alkuperäisistä versioista en siis voi sanoa yhtään mitään. Nämä 7 raitaa kuulostavat minusta juuri siltä mitä ne ovat – bändi soittamassa vanhoja suosikkejaan ja kokeilemassa studiossa soundeja varsinaista levytyssessiota varten.

Seuraavat neljä laulua ovat vuoden 2004 One-levyn äänityksistä. Yhtä tuntemattomia kappaleita ovat nämäkin. Pakko silti tunnustaa, että U2:n Where The Streets Have No Namen tunnistin lunttaamatta. Kuka tietää bändin nimeltä Badfinger? On kuulemma yksi Guns'n'Rosesin ja Jellyfishin innoittajia. Neal tekee hyvää jälkeä Pahan sormen Day After Day – kappaleella.

Viimeiset kaksi kappaletta ovat Testimony-levyn ajalta. Blind Faithin tiedän ja heidän laulajansa Stevie Winwoodin. Nealin lauluesitys Eric Claptonin ja kumppaneiden Finding My Way Home – viisussa on kerrassaan upea. Ei tarvitse Stevien häpeillä, Neal ja Mike tekevät hyvää jälkeä tällä levyn parhaalla raidalla. Oikeastaan tuon vedon takia Cover to Coverista jää ihan hyvä maku suuhun. Kyllä tämän voi joskus toistekin kuunnella. Oikeasti tämä kiekko on välttämätön vain Neal Morse, Spock’s Beard – faneille ja niille Dream Theater – diggareille joiden pitää saada kaikki levyt joilla Mike on mukana. Harkitkaa itse kuulutteko noihin joukkioihin.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit