Spock's Beard




Kolmas kerta toden sanoo. Tuo pitää paikkansa Spock’s Beardinkin kohdalla. Levy numero kolme jälkeen Neal Morsen lähdön on bändin uran paras. Tällä levyllä on luonnetta ja tyyliä. Se on musiikillisesti haastava ja melodisesti hieno. Mitä muuta progelevyltä voi enää vaatia?

Heti Dave Merosin Rickenbackerin ensimmäisistä pörähdyksistä asti on selvää, että Spock’s Beard on palannut progen alkulähteille. Näin siis ainakin soitinarsenaalin kantilta. Ryo Okumoto käyttää kaikkia perinteisesti progeen yhdistettäviä kosketinsoittimia. Vaikken Moogin ujelluksen ylin ystävä olekaan, tähän se kuuluu kuin pipo päähän pakkasella. Alan Morse soittaa vahvistimilla ja kitaroilla jotka ovat aikojen alusta. Spock’s Beardin sointi on ennallaan.

On A Perfect Day on Spock’s Beard poppoon ja heitä tämänkin levyn teossa auttaneiden ystävien yhteisen ideoinnin aikaansaannos. Tämä Stan Ausmuksen, Rich Mouserin, John Boegeholdin ja yhtyeen luoma kollektiivi todellakin toimii. Se saa näistä muusikoista irti enemmän kuin kukaan ikinä. Skeletons At The Feast on kuuden ja puolen minuutin instrumentaali, mutta soittimet keskustelevat siinä keskenään niin hienosti, että laulun puuttumista ei edes huomaa.

Spock’s Beard sisältää hyvinkin kirjavaa materiaalia. Is This Love rokkaa, All That’s Left pohtii, With Your Kiss haaveilee ja Sometimes They Stay, Sometimes They Go svengaa retrosti, The Slow Crash Landing Man on ylväs ja niin edelleen. Kaikissa kappaleissa on oma tunnelatauksensa. Tuo juontaa varmasti siitä, että rumpali Nick D’Virgilio on kasvanut ja kehittynyt laulajana aivan mielettömästi. Myös Alan Morse on uskaltautunut ensimmäistä kertaa mikin varteen. Hereafter on Ryon pianoteos jonka päälle Nick laulaa kauniimmin kuin koskaan.

Spock’s Beard on musiikkia johon muidenkin kuin progehämyjen soisi tutustuvan. Kappaleet ovat järjestään niin hyviä, että tekee mieli laittaa silmät kiinni ja vain nauttia musiikista. Moista kokee nykyään liian harvoin.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit