Funny How Sweet Co-Co Can Be




Levyhyllyni notkuvat ja teratavun kovalevy ahtautuu varteenotettavien ja arvostettujen rock-bändien tuotannosta. En ole enää vuosiin nähnyt kriitikoiden "20 maailman parasta levyä" -listoilla itselleni täysin tuntemattomia albumeja. Vakavasti rockmusiikkiin suhtautuvan puolen lisäksi itsessäni on myös toinen puoli. Se diggaa sumeilemattoman kaupallista, pinnallista ja tarttuvaa pop-musiikkia. The Beatles, Abba, sekä 70-luvun alun glamrock kuuluvat tämän "pimeän" puolen suosikkeihini. Rakkaus Suomessa purkaksi kutsuttuun musagenreen syntyi pienenä poikana kun kuulin tätä musaa naapurinpojan isosiskon soittamana.

Jos jokin glamrock-genren bändi oli purkkaa, se oli englantilainen Sweet. Se oli julkaissut kolmen vuoden sisällä neljä kaupallisesti epäonnistunutta singleä ennen kuin yhteistyö biisitekijöiden Chinn/Chapman ja RCA yhtiön kanssa toi heille menestystä. Funny Funny ja sen perään julkaistu Chop Chop -single pistivät bändin rattaisiin vauhtia. Ennen marraskuussa 1971 julkaistua levyä markkinoille saatiin kumminkin bändin uusi single Alexander Graham Bell, jota ei kumminkaan laitettu mukaan isolle levylle. Toisin kuin kaksi aiempaa, tämä sinkku ei noussut Britannin Top-20:een. Sen b-puoli Spotlight sopi toki mukaan älppärille.

Bändin neljän oman biisin lisäksi taustajoukot Chinn ja Chapman kuoruttivat makeaa ensilevyä sellaisilla purkkapopeilla kuin Tom Tom Turnaround, Chop Chop ja Santa Monica Sunshine. Ensiluokkaisista purkkapop-biiseistä huolimatta albumi ei menestynyt kovinkaan kummoisesti. Tätä voi pitää jonkinmoisena ihmeenä sillä levyn materiaali on hulvattoman hauskaa kuunneltavaa. Lisäksi reilun vartin ja 5-6 biisin annos näin sokerista musiikkia on juuri sopiva annos kenelle tahansa. Ehkä albumin heikko menekki kertoo sen että bändin fanit olivat nuoria pop-musiikin suurkuluttajia, joille albumit olivat liian kalliita hankittavaksi ja liian "vaativia". Led Zeppelin, Yes ja muide "oikeiden" rock-bändien fanit tuskin uskalsivat edes hyräillä Sweetin (ja muiden glam-rock bändien) hittejä, heidän levyjen ostamisesta puhumattakaan. 

Vuonna 2005 remasteroitu levy sisältää luonnollisesti paljon vain sinkkuina julkaistuja bonusbiisejä. Bändi julkaisi seuraavana vuotena kolme hyvin menestynyttä pikkulevyä. Poppa Joen ja Little Willyn jälkeen syntynyt Wig Wam bam on näistä oma suosikkini. Reilun tunnin mittainen CD voi olla raskaammasta kitaramusiikista pitävälle liika-annos karkkia.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit