IV




Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times bändin nimetön, mutta yleisesti IV tunnettu albumi arvioitiin itselleni yllättäen vasta maailman 66. parhaaksi. Arvio pohjautuu vuonna 2003 Rolling Stone -lehden tekemään kyselyyn, jossa sadat (enimmäkseen amerikkalaiset) musiikkialan ammattilaiset listasivat kukin 50 omaa suosikkilevyään. 

Guitar World -lehti listasi vuonna 2009 levyn tunnetuimman kappaleen Stairway To Heavenin kitarasoolon listansa ykköseksi. Lisäksi useissa raskaan rokin lehdissä levy on nostettu genren tärkeimmäksi ja parhaimmaksi. Tuntuu typerältä toistella kriitikoiden kirjoituksia, mutta olen heidän kanssaan täysin samaa mieltä. Tämä levy on loistava, ehdoton mestariteos.

Bändin äänittäessä levyä vanhassa victoriaanisen aikakauden maaseututalossa Headley Grangessa, sen naapurustossa pyörinyt musta koira päätyi albumin avausraidan nimeksi. Black Dog'ia seuraava Rock And Roll kertoo mistä on kysymys. Molemmat biisit ovat loistavia aloituskappaleita enkä ole koskaan ymmärtänyt miksi ne on laitettu levylle peräjälkeen. The Battle Of Everymore on lähimpänä edellisellä levyllä vahvasti esillä ollutta folksävyä. Hienolla biisillä laulaa taustoja Sandy Denny. Albumin ykköspuolen päättää mielestäni rock-historian hienoin biisi Stairways To Heaven. Siitä on kirjoitettu tuhansia sivuja mutta itse en kykene sen analysointiin koska biisi muuttuu päässäni jatkuvasti. Löydän siitä yhä uusia juttuja, erityisesti Jimmy Pagen kitaroinnista.

Minusta levyn suurin heikkous on siinä että sen kakkospuoli ei kestä vertailua ykköspuoleen. Itse olisin laittanut hienoa John Paul Jones'in pianosoittoa sisältävän Misty Mountain Hopin ykköspuolella ja siirtänyt Rock And Rollin kakkospuolen ensimmäiseksi biisiksi. Hop ja Four Sticks laimentavat levyn kakkospuoliskon. Onneksi Going To California on laitettu sen kolmanneksi biisiksi sillä vanhaan blues-standardiin pohjautuva monotooninen, mutta jylhä When The Levee Breaks on juuri oikeassa paikassa päättäessään albumin. Led Zeppelin joutui 1970 käräjille Willie Dixonin kanssa ja ehkä siksi he antoivat vapaaehtoisesti viidesosan päätösraidan royalteista Memphis Minnie nimisellä blues-artistille. Tosin alkuperäinen 1929 biisi oli hänen miehen Joe McCoyn laulama ja säveltämä! Vuonna 1987 syntynyt Minnie, oikealta nimeltään Lizzie Douglas tosin soittaa sillä kitaraa. 

Kuuntelen levyä yleensä 2000-luvun vinyylinä. LP:n soundi on jotenkin pehmeämpi kuin CD:n. Samalla isoja pahvikansia pyöritellessä muistuu mieleen ne lukemattomat illat kun levyä on nuoruudessa tullut kuunneltua. Toisaalta CD:tä kuunnellessa minua ei häiritse vinyylin kääntöpuolen heikkous verrattuna sen avauspuoliskoon. 

Levyn äänityssessioista jäi yli kaksi biisiä, Night Flight ja Down By The Seaside sekä hupailu nimeltä Boogie With Stu. Nuo kaikki kolme löysivät sittemmin tiensä Physical Graffiti -tuplalle. Jimmy Page on luvannut albumista deluxe-painoksen 2013 loppuun mennessä. 

Petri Myllylä

 

Loistava levyhän tämä on. Kerrotaan nyt pari levyyn liittyvää anekdoottia siltä varalta, ettei joku ole näitä vielä kuullut:

Levyllä ei ole nimeä, koska Zeppelinin poikia ärsytti levyjen III ja II vertailu. Yhtyeen nimikin näkyi älppärillä vasta itse levyn keskietiketissä.

Yhtyeellä oli vaikeuksia saada Stairway To Heaven toimimaan. Ongelmat johtuivat pääosin siitä, että kappaleen tempo muuttuu parissa kohdassa.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit