Manic Eden




Kun David Coverdale, monen mielestä fiksusti – minun mielestäni ei, laittoi Whitesnaken telakalle vuonna 1991, ei silloiselle Whitesnake -kokoonpanolle jäänyt montaa vaihtoehtoa. Piti valita kortiston tai bändin perustamisen väliltä. Koska kitaristi Adrian Vandenbergilla tuntui olevan hyviä kappaleideoita, lyöttäytyivät rumpali Tommy Aldridge ja basisti Rudy Sarzo hänen kelkkaansa. Kyllä – huonokin – bändi aina työttömyyden voittaa. Sitä paitsi tuohon aikaan näillä kavereilla oli vielä nimeä melkoisesti. Pari vuotta aiemmin Whitesnake oli ollut maailman suosituin bändi.

Laulajaksi bändi hankki James Christian -nimisen hepun, joka nykyään laulaa House of Lordsissa. Bändi teki demon ja sai levytyssopimuksen. Eikä ihme – materiaali kuulosti yllättävän paljon, miltäpä muulta, kuin Whitesnakelta. James ei moisesta vertailusta pitänyt vaan jätti bändin. Joku toinen olisi saattanut olla otettu vertailusta David Coverdaleen.

Bändi etsi aikansa, kunnes mikin varteen tarttui Ron Young -niminen nuori kaveri. Bändi äänitti levynsä. Promo -kiertue oli edennyt Eurooppaan asti, kun Adje ja Rudy saivat soiton Coverdalelta, joka oli lähdössä kiertueelle promotoimaan Whitesnaken Greatest Hits -kokoelmaa. Ilmeisesti ainakin Adjelle luvattiin vähän muutakin, kuin tuo kiertue palkkioksi osallistumisesta, sen verran helposti hän heitti tämän varsin kelpo levyn hukkaan.

Manic Eden on hyvää Freen tyylistä hard rockia. Ei siis mitenkään säihkyvää tai kimaltavaa vaan erittäin perusasioissa pitäytyvää. On hauskaa huomata, että Manic Edenin materiaali menee musiikillisesti lähemmäs The Company of Snakesin materiaalia, kuin Whitesnaken 1987- tai Slip of the Tongue -levyjä. Ehkä kaikissa Whitesnake -kitaristeissa asuu sama pieni henki? Levystä saa nykyään remasteroitua Japanin painosta, jossa on tietenkin joku bonus-kappale. Suosittelen etsimään japanilaisista web-kaupoista tai kysymään Music Hunterin Anssilta.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit