Live At The Royal Albert Hall (1970) (DVD)




Led Zeppelin julkaisi vuonna 2003 arkistomateriaalista referenssitason tupla-DVD:n nimeltä DVD. Tuon paketin ykköslevy koostuu BBC:n kuvaamasta keikasta Lontoon Royal Albert Hallissa tammikuussa 1970. Samaisen levyn extroina on kiinnostavia bonuksia bändin läpimurtovuoden 1969 TV-esiintymisistä.

Startatessaan tammikuun Englannin kiertuettaan bändillä oli vahva yleisön tuki takanaan. Kolme kuukautta aiemmin julkaistu Led Zeppelin II oli ollut maan listaykkösenä. Vaikka konserttipaikkana onkin maineikas konserttisali, lavalla oleva bändi on vielä tässä vaiheessa kovassa nousussa olevan haastajan asemassa. Kuusitoista kiihkeää kuukautta, kaksi hienoa levyä ja satoja keikkoja tehneenä bändi näyttää upeasti restauroidulla tallenteella oman erinomaisuutensa.

Keikan avaa kakkoslevyltä ylijäänyt cover, Ben E. Kingin We're Gonna Groove. Samainen avauskappale soitettiin myös kiertueen Suomen keikalla. Siitä siirrytään suoraan omaan tuotantoon I Can't Quit You Baby. Jimmy Pagen parin vuoden takainen Yardbirds duo Dazed And Confused/White Summer ei ole ihan minun kuppi teetä, mutta esittelee bändin villapaitaliiviin pukeutuneen liiderin itsevarmuutta ottaa jakkara alleen bluesveteraanien tapaan ja soittaa kaksitoistaminuuttisen soolonsa.

Keikan neljästä kakkoslevyn raidasta itselleni rakkain on What Is And What Should Never Be. Tässä biisissä yhdistyy hienolla tavalla bändin kaksi puolta; rauhallinen, soulmainen fiilistely vaihtuu hetkessä raskaaksi soitannaksi hiljentyäkseen taas lähes jazzmaiseksi jamiksi, jossa rytmiryhmä John Paul Jones ja John Bonham nousevat taustalta biisin keskiöön. Tätä soitantaa katsoessaan ymmärtää väittämän että bändi on isompi kuin soittajiensa yhteissumma.

Bändin setistä näyttää tässä vaiheessa tippuneen yllättäen ykköslevyn yksi hienoimmista raidoista, folkartistin Joan Beazin Baby I'm Gonna Leave You. Ehkä bändi halusi esitellä yleisölle uusia covereita. Esikoislevyn neljästä biisistä How Many More Times nousee livevetona aivan uuteen asemaan. Jotenkin studiolevyn päävävänä kappaleena se on jäänyt itselleni hiukan vieraaksi.

Vuonna 1970 oli täysin ymmärrettävää antaa rumpalille viidentoista minuutin oma soolospotti. Robert Plantin esitellessä yleisölle John Henry Bonhamin hänen sanoista kuulee arvostuksen ja ylpeyden omasta vuosien takaisesta soittokaverista. Nuorilla miehillä on taatusti hieno fiilis olla yhdessä maan ykkösbändin riveissä. Oma suhtautumiseni rumpusooloihin on kaksinen. Toisaalta on hienoa saada nähdä taustamies sooloesiintyjänä. Silti neljännestunti on liikaa. Useaan katselukertaan taitavat pystyä vain toiset rumpalit ;-).

Lyhyt versio Whole Lotta Love nousee keikan kohokohdaksi. Sitä katsoessa tuntuu käsittämättömältä kuinka nykyaikaista kuvaa BBC on kuvannut aikana, jolloin traditionaalinen kameratyöskentely oli kaikkialla muualla standardi. Luonnollisesti DVD-paketin ohjaaja Dick Curruthers on kuvaleikkajan kanssa saanut materiaaliin nykyajan vauhtia. Läpi keikan tekijätiimi joutuu upottamaan puuttuviin kohtiin hidastuksia ja stillkuvia. Niiden mukanaolo ei kumminkaan latista katselunautintoa.

Varsinaisen setin päättävän Communication Breakdown jälkeen bändi palaa lavalle vetäisemällä erittäin dyynaamisen ja rokkaavaan version Eddie Cochranin vuoden 1958 yhdestä isoimmista hiteistä, C'mon Everybodysta, jota seuraa saman miehen vuonna 1959 tekemä Something Else. Keikan päättää bändin täysin omiin nimiin vetämä Bring It On Home. Willie Dixonin versio on kuultavissa sen pohjalla, mutta hänen nimen lisääminen tekijätietoihin on turhaa kohteliaisuutta.

Led Zeppelin olisi voinut hyvinkin julkaista tästä keikasta aikanaan livelevyn. Sen tehdessään se olisi arvatenkin saavuttanut nopeasti maineen erinomaisena ja jännittävänä keikkabändinä. Sen valitsi kumminkin strategiakseen olla maailman suurin underground bändi. Onneksi Jimmy Page on jaksanut vaalia bändinsä perintöä osallistumalla aktiivisesti uusien julkaisujen suunnitteluun ja kasaamiseen. Tämä keikka ja samalla koko DVD-paketti on ehdoton hankinta jokaiselle raskaan rokin fanille. Tämä on yksi peruskivi, jonka päälle Metallicat ja tuhannet muut bändit ovat rakentaneet omat temppelinsä. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit