John Mayall with Eric Clapton: Blues Breakers




Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times tämä albumi arvioitiin maailman 193. parhaaksi. Arvio pohjautuu vuonna 2003 Rolling Stone -lehden tekemään kyselyyn, jossa sadat musiikkialan ammattilaiset listasivat kukin 50 omaa suosikkilevyään. Vaikka itse en listauksia juuri harrasta, kyseinen kirja on kiinnostavaa luettavaa.

John Mayall oli julkaissut vain yhden singlen keväällä 1964 ennen seuraavan vuoden maaliskuussa julkaistua live-LP:tä. Aikakauden tapaan LP- ja singlejulkaisuja tuli tiiviiseen tahtiin ja kuukausi livelevyn ilmestymisen jälkeen Decca julkaisi bändiltä vielä yhden singlen. Mikään näistä kolmesta julkaisusta ei menestynyt kovinkaan hyvin ja bändi oli vaarassa jäädä marginaalin jutuksi. John Mayallin sai kuitenkin houkuteltua bändiinsä Yardbirds'istä lähteneen Eric Claptonin, joka oli kovassa nousussa Englannin musiikkibisneksessä.

Lokakuussa ja joulukuussa 1965 Mayall ja Clapton vierailivat studiossa nuoren sessiokitaristin Jimmy Pagen tuottaessa bändin kolmannen singlen I'm Your Witchdoctor / Telephone Blues. Näiden studiosessioiden välissä bändissä oli muutaman viikon ajan bassossa Claptonin tuleva Cream-kaveri Jack Bruce. Mayallin So Many Roads boxilta löytyy tältä kokoonpanolta pari maukasta, mutta valitettavan huonolaatuista äänitystä.

Clapton ehti soittaa John Mayallin bändissä lähes vuoden ennen kuin se huhtikuussa 1966 aloitti tämän LP:n äänitykset esikoislevyn tuottajan Mike Vernonin ohjastuksessa. Tekijöiden tarkoituksena oli saada levylle mahdollisimman paljon bändin live-energia joten sessioissa käytettiin reilusti volumia. Tämä meinasi olla liikaa aivan erilaiseen soundiin tottuneelle studiohenkilöstölle. Clapton nimittäin väändi kolmekymmnentä vattisen vahvistimen volumen täysille mikä aiheutti pohdittavaa. Kahdentoista biisin joukosta on vaikea löytää yhtään puolivillaisesti esitettyä raitaa. Itselleni tärkeimmät biisit ovat niitä, joilla Clapton on näkyvimmillään ja joiden sooloissa hän loistaa. Avausraita All Your Love on yksi levyn ehdottomista tähtihetkistä. Claptonin Gibson Les Paulin soundi on sillä hyvin täyteläinen ja hitaan bluesin soolo hivelee korvaa. Samoin tekee Freddie King'in viiden vuoden takainen Jenkki-hitti Hideaway, jolla nuori Clapton todella näyttää osaamisensa. Täydellä vauhdilla vedetty biisi on lumoava yhdistelmä antautumista ja itsevarmuutta omasta osaamisesta.

Itselläni on hyllyssä levystä sekä amerikkalainen mono (2011) että venäläinen stereo-LP. Jälkimmäistä on ryyditetty kuudella bonusbiiseillä. Albumin 40-vuotispäivän kunniaksi 2006 julkaistiin deluxe edition 2CD, jonka ykköslevy on identtinen aiemman julkaisun kanssa sisältäen albumin 12 raitaa sekä monona että stereona. Kakkoslevyllä on mukana bändin Claptonin aikakauden singlet sekä iso joukko vaihtelevalaatuisia BBC- ja liveäänityksiä.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit