Live At Donington 1990 (DVD & CD)




Lainasin kirjastosta joulukuussa 2012 tämän keikan special edition box setin, joka koostuu myös erikseen julkaistusta tupla-CD:stä ja DVD:stä (takakansi pikkukuvassa). Ostin edellisenä vuotena kotiini keikan DVD:n, mutta heikkolaatuinen kuvanlaatu ei ole saanut minua sen pariin ensimmäisen katselukerran jälkeen.  

Tämän keikan aikoihin Whitesnake oli itselleni has been -osaston bändejä. Vaikka olin diggaillut Coverdalen bändiä vuodesta 1981 lähtien ja ihastellut myös bändin kaupallista jättimenestystä 1987, en innostunut lainkaan sen suraajasta Slip Of The Tongue. Ajatus bändin 1990 keikan keikalla lähtemisesti ei olisi tullut edes mieleeni. En siis katsonut enkä kuunnellut tätä keikkaa kyynel silmäkulmassa mennyttä nuoruuttani muistellen. Ehkä juuri siksi koen sen aivan toisin kuin Tero, jonka arvio on omani alla. Minua tämän myöhempien aikojen Whitesnake-kokoonpanojen benchmark-bändi ei innosta. Huippunimiä on lavalla niin että se mainaa ahtaaksi käydä, mutta ei tämä saa minua puolelleen. Tosin heti perään täytyy sanoa että on tämä keikka kuitenkin jännittävämpi kuin viimeisin Suomessa (2004?) näkemäni.

Petri Myllylä

 

Whitesnaken Slip Of the Tongue oli ristiriitoja aiheuttava levy. Kitaristi Steve Vain myötä yhtye oli siirtynyt blues-pohjaisesta rockista niin kauas kuin mahdollista. Toisaalta vuonna 1990 tuo Seven String Sorcerer oli maailman kovin kitaristi. Näin oli ainakin meidän kotikulmillamme. Whitesnake Vailla oli nähtävä livenä. Tukholman Monster Of Rock -konsertti tarjosi siihen mahdollisuuden. Keikka oli juuri niin kova kuin olivat sille asetetut odotukset. Ehkä jopa kovemmat. 1990 Donington oli iso tapahtuma. Headbangers Ball teki ohjelmasta speciaalin. Jo sen näkeminen oli herkkua. Kun japanilainen Bondage julkaisi tuon Whitesnaken kolmannen Doningtonin esiintymisen ”for promotional use only” -versiona, olihan se saatava. Tuntui kuin Whitesnake-kokoelmani olisi ollut täydellinen. Sitten bändi pistikin pillit pussiin. Näin jälkeen päin ajatellen tuo tauko oli lyhyt, mutta silloin elämä ilman David Coverdalen bändiä tuntui rankalta.

Nyt pikakelauksella tähän päivään. Whitesnake on taas erittäin hengissä. Se on luonut nahkansa muutamaan otteeseen, mutta 1980-luvun lopussa aloitettu rehvakkaampi tyyli on pysynyt. Bändin uusi albumi Forevermore on kerrassaan erinomainen. Siksi tuntuu hieman ihmeelliseltä, että Live At Donington julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa virallisesti. Otan tämän kahden CD:n paketin kuitenkin ilolla vastaan. Mukana on koko keikka sooloineen kaikkineen. Toki Coverdalen höpötyksiä on sensuroitu,  eli poistettu. Soundi on kristallin kirkas, niin se oli tosin jo Bondagen julkaisullakin. Kappaleita on mukana varsin kattavasti bändin koko uran ajalta. Pääpaino on kuitenkin uudessa musiikissa ja  vanhojen hittien uusissa versioissa. Coverdalen ääni on tietenkin voimakas, joskin paikoin hänen laulamisensa menee korkealta kirkumiseksi. Tekisi silti mieli mainita Leijonakuningas. Coverdale jakaa kaikille soittajille aikaa esitellä osaamistaan. Oman soolonsa aikana yhtyeen silloinen säveltäjä, tekisi mieli sanoa kakkoskitaristi, Adrian Vandenberg pääsee soittamaan omanlaistaan bluesia. Tekijämies hänkin on. Vai esittää rytmiryhmän kera pari silloin tuoreen Passion & Warfare -soololevynsä raitaa. Superlatiivit eivät riittäneet Tukholmassa, eikä niitä ole tullut lisää. Tommy Aldridge on suorastaan raivokas rumpupatteristonsa takana. Minusta tuntuu, että olen joskus kutsunut vuoden 1990 Whitesnakea hard rockin Ferrariksi. Teen sen nyt taas. Tämä levy todistaa, myös niille jotka eivät voineet Whitesnaken uutta soundia aikanaan sulattaa, että David Coverdale, Steve Vai, Adrian Vandenberg, Tommy Aldridge ja basisti Rudy Sarzo olivat aikanaan hienointa, tyylikkäintä ja voimakkainta mitä perinteisellä raskaalla rockilla oli tarjota. Huipulta oli sopiva lopettaa. Ja jatkaa...

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit