Black And White America




 

Lenny Kravitzin uusin levy on täynnä toisistaan täysin erilaisia kappaleita. Silti sillä on selkeä punainen lanka, jota se seuraa. Tuo johdatin on amerikkalaisuus ja varsinkin sikäläisen populaarimusiikin eri tyylit. Kravitz on sanonut joskus, että hänestä tuntuu siltä kuin valkoiset pitäisivät hänen musiikkiaan liian mustana ja mustat liian valkoisena. Tässä on nyt sitten kaikille kaikkea. Josko hänet tämän levyn jälkeen hyväksyttäisiin. Syytä olisi. Musiikkia nimittäin on vain hyvää ja huonoa, tekijästä riippumatta.

Levyn nimikappale, joka on aivan selkeä disco-funk-hitti, kertoo Lennyn äidin ja isän vaikeasta avioliitosta 60-luvun Yhdysvalloissa. Siis siitä kuinka näyttelevän mustan bahamalaisnaisen ja Venäjän juutalaisen valkoisen miehen liittoa vastustettiin ja kuinka sitä paheksuttiin. Se kertoo heidän rakkaudestaan, ylpeydestään ja rohkeudestaan. Itse asiassa koko levy jonkinlainen ylistys tuolle kaikelle. Lenny ei pidättele, ei häpeile, vaan tekee kaikenlaista musiikkia rohkeasti. Levyllä on hyvin vapautunut ja rento yleistunnelma.

 

Black And White Americalla on pääasiassa erinomaisia ja erittäin hyviä kappaleita. Olettaen tietysti että Kravitzin retrotyylistä pitää. Mitään kovin uutta Kravitz ei ole keksinyt. Niissä biiseissä joissa ei ole super-koukukasta riffiä, hän luottaa samettiseen lauluääneensä. Eikä tuo konsepti tietenkään petä. Sen sijaan vierailijoiden käyttäminen levyllä ei ole kokonaan onnistunut. Boongie Drop esiintyvät Jay Z ja Dj Military onnistuvat pilaamaan räppäämisellään sinällään hyvän kappaleen. Drake onnistuu sähköisellä Sunflowerilla piirun verran paremmin.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit