Heritage




Kysyin levykauppiaalta tammikuussa 2012 mitä levyä he myivät edellisenä vuonna eniten. Tulin kotiin tämän albumin kanssa. Tiesin bändistä sen että naapurin poikia ovat, en juuri enempää. Levyä olin tiedostomuotoisena kuunnellut pariin otteeseen, mutta melko nollasta lähdin kun tuplavinyylin A-puolelle asetin neulan.

Levy koukutti itseni siinä mielessä heti ensi kuuntelulla, että pian se oli laitettava soimaan uudestaan. Tätä kirjoittaessa se soi taustalla ja ajattelin lisätä tekstiä vain jos kantani levyyn säilyy näin myönteisenä.

Petri Myllylä

 

Kun juttelin Mikael Åkerfeldtin kanssa ennen Opethin Ilosaaren keikkaa joskus vuonna yksi ja kaksi, hän oli kovasti huolissaan siitä josko häntä ja hänen yhtyettään pidetään nynnynä puhtaiden lauluosuuksien takia. Heritage paljastaa, ettei Åkerfeldt ole minkään sortin pelkuri. Bändi on tehnyt juuri sellaisen levyn kuin se on itse halunnut. Ja kaikkia se ei tietenkään miellytä. Ei minuakaan.

Vuonna 2008 ilmestynyt Watershed oli jo melkoinen harppaus tylystä death metallista progressiivisen rockin suuntaan. Ja nyt puhutaan nimenomaan rockista, ei metallista. Watershedin ilmestymisen jälkeen Opeth teki pitkän kiertueen Dream Theaterin Prog Nation -paketin mukana. Yhtye soitti tarkoituksella oudoimpia ja kokeellisimpia kappaleitaan ilta toisensa perään. Se kuuluu tällä levyllä. Heritage on perinteinen ja suoraan sanoen vanhanaikainen progelevy. Vähän pettymyskin se kieltämättä on. Death metallista muistuttavat enää vain muutamat rankemmat rymistelykohdat. Toisaalta proge ei ole kehittynyt ihan niin hienoksi kuin aiempien levyjen perusteella odottaisi. Edes Steven Wilsonin mukana olo ei auta, eikä pelasta kokonaisuutta, joka on hajanainen.

 

Totta kai levyltä kuuluu edelleen Opethille ominainen jylhä ja pimeässä kuunneltuna hieman pelottavakin soundi. Siis se kummitusmetalli jota yhtye soitti Ghost Reveries -läpimurtolevyllään. Tuohon soundiin on lisätty aina vaan lisää progesta tuttuja soittimia. Viimeaikaisilla Opeth-kiekoilla on toki kuultu hammondia ja mellotronia, nyt kuullaan reippaasti myös huilua. Kaikille osasille on paikkansa. Heritagen kappaleet muodostuvat nimenomaan osasista. Eivät punaisesta langasta vaan sen pätkistä. Jotkut pätkät sopivat yhteen paremmin, jotkut eivät niinkään hyvin. Proge on progea ja aina sitä ei ole helppo ymmärtää. Tämä levy, jos siihen haluaa kunnolla perehtyä, ottaa aikansa. Eikä se siltikään välttämättä aukea niin kuin toivoisi. Åkerfeldtin laulumelodiat ovat entuudestaan tutun kuuloisia. Ja kyllä, pinnistelystä huolimatta, ne kuulostavat vähän nynnyiltä.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit