Black Sabbath: Forbidden




Vuoden 1995 Forbidden -levylle Tony Iommi palkkasi jo Tyriltä tutun Whitesnake -rytmiryhmän. Aina paluu vanhaan hyvään aikaan ei onnistu. Ei onnistunut nytkään. Tyrin ja Headless Crossin tunnelma, komeus ja uhkaavuus puuttuvat tältä levyltä kokonaan. Cozy Powellia ja Neil Murrayta ei käy yksin syyttäminen. Syitä tämän, toistaiseksi viimeisen Black Sabbath studio-levyn floppaamiseen lienee ollut monia. Päällimmäinen ja kaikkein ilmeisin syy on levyn ohuissa soundeissa. Tuottajana toimineen Body Count - kitaristi Ernie C:n vääntämät soundit, erityisesti rumpuosastolla, ovat surkeat. Cozyn rummut eivät ikinä ole kuulostaneet pienemmiltä. Myöskään Iommin kitarasoundissa ei ole sille tyypillistä suuruutta. SG lähinnä särisee Forbiddenilla.


Myöskään musiikillinen anti tällä levyllä ei aivan vastaa Black Sabbathille asetettavia tavoitteita. Muutama hyvä kappale tälläkin levyllä silti on. Levyn avaava The Illusion Of Power on uutta Sabbathia. Siinä on mukana jopa Ice T:n rap-kohta! Kappaleen raskaus lupailee vielä hyvää. Toisena kuultava Get A Grip jatkaa samoissa tunnelmissa, mutta hieman sulavammin. Jotenkin menettelevää materiaalia esittelee Can't Get Close To You, joka alkaa laulaja Tony Martinin soololla. Jossain minuutin ja 30 sekunnin kohdalla bändi hyökkää hyvin 70-lukuiseen riffiin, joka tuo mieleen Sabotage -levyn. Myös Shaking Off The Chainsin riffi muistelee 70-lukua. Iommin muisti ei palaile, kuin pätkittäin, eikä riffistä ole Sabbath Bloody Sabbathin voittajaksi, eikä oikein minkään muunkaan klassikon. I Won't Cry For You osoittaa, että Martinin äänessä on vielä voimaa. Kappale olisi tosin toiminut paremmin Glenn Hughesin laulamana Seventh Starilla tai Whitesnaken esittämänä.


Kakkospuolen avaava Guilty As Hell on taas reippaampaa Iommia. Pidän kappaleen keinuvasta riffistä, jota Geoff Nichollsin koskettimet tukevat. Martinin laulama ihmissuhdetilitys on sellaista huttua, että se voisi olla vaikka Ozzyn levyiltä. Sick And Tired on nimensä mukainen kappale. Koskettimien määrästä voisi kuvitella, että Nicholls on tämän sävellyksen takana. Iommi sooloilee, muttei saa tunnetta mukaan soittoonsa. Powell osaisi soittaa kappaleen komppia vaikka kuolleena. Rokkaava Rusty Angels on taas jotain aivan muuta, kuin Black Sabbathia. Bändi soitti kappaletta myös kiertueellaan, mutta en edelleenkään ymmärrä miksi. Yleensä nimikappaleet ovat olleet Black Sabbath -levyjen helmiä. Niin on tälläkin kertaa. Ei Forbidden Headless Crossille, saati Heaven And Hellille pärjää, mutta se osoittaa, että vähemmän hätäilemällä tämä kokoonpano olisi saanut aikaan hyvääkin musiikkia. Huonot soundit tekevät ehkä eniten hallaa juuri tälle kappaleelle. Kiss Of Fire, joka päättää levyn, jättää hyvän maun suuhun. Cozy esittelee osaamistaan tässä hitaasti kasvavassa mini-eepoksessa.


Tony Iommin oli ilmeisesti pakko tehdä tämä levy ja sitä seurannut kiertue. Niiden jälkeen hän oli vapaa reunioniin Ozzyn kanssa. Vuonna 1997 tuo kauan odotettu tapaus vihdoin toteutui. Olen odottanut uutta Black Sabbath -levyä tuosta Ozzfest -kiertueesta asti. Ja odotus sen kun jatkuu.


Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit