Unto The Locust




 

 

Kypsään kahdenkymmenen vuoden ikään ehtinyt kalifornialainen Machine Head on julkaissut taas parhaan levynsä. Tuolla samalla lauseella on saanut aloittaa bändin parin edellisen levyn arviot. Mutta se pitää paikkansa. Rob Flynnin johtama nelikko, johon kuuluvat basisti Adam Duce, rumpali Dave McClain ja soolokitaristi Phil Demmel parantaa levy levyltä.

 

Vuoden 2007 The Blackening oli synkkä levy täynnä turboahdettua thrash-metallia, hieman progeilua ja paljon tuplakitarasooloja. Bändi ei pidätellyt yhtään vaan teki musiikkinsa häpeilemättä ja mitään säästämättä. Unto The Locust jatkaa samalla linjalla. Bändi on vain onnistunut kirjoittamaan vielä parempia kappaleita. Niissä jokaisessa on tietty Machine Head -leima. Sitä samaa kitaran vingahtelua kuullaan kautta levyn, mutta tuohon merkkiin ei kyllästy.

 

Levyn avaava I Am Hell (Sonata in C#) on massiivinen yli kahdeksan minuutin teos jota yhtye takoo ja takoo kunnes se on aivan loppu. Juuri kun kuuntelija valmistautuu seuraavaan biisiin, kappale herää vielä hetkeksi pinnistelemään. Upea lopetus. Levyn nimiraita Locust on myös hieno. Sen kertosäkeessä kuullaan muistoja yhtyeen nu-metal-kaudelta. Jostain syystä nyt tuo hokema toimii. Aika on kypsä sille. Koko levyn ajan yhtye venyttää kappaleitaan niiden äärirajoille. Se ei hätäile, muttei myöskään liioittele. Pitkiä sooloja ja soittokohtia on paljon. Niin pitääkin olla. Tällä kertaa ne hengittävät paremmin kuin The Blackeningillä. Levy ei tukehdu soiton määrään. Kokonaisuus toimii valtavan hienosti. Tässä on vuoden metallilevy!


Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit