Lulu




Kun Metallica ja Lou Reed ilmoittivat yhteyslevystään vuonna 2011, molempien osapuolien fanien kädet hikosivat ja huulet vääntyivät epäuskoisiin hymyihin. Oikeasti? Metallica ja Lou Reed? Mitä heillä muka voisi olla yhteistä? Äänekäs metallibändi ja tekotaiteellisuuden mestari, jonka levy Heavy Metal on vertaansa vailla.. Jos oikein hakemalla hakee, niin molemmat tykkäävät mustasta ja poseeraavat mielellään kuuluisille valokuvaajille. Mutta musiikin puolelta? Eipä noita yhteisiä asioita löydy. Mutta silloinhan yhteistyö voi olla oikeinkin hedelmällistä. Molemmat tuovat projektiin jotain uutta ja raikasta. Osaset yhdistämällä saadaan jotain ainutlaatuista. Näin myös kävi. Lopputulos vaan ei ollut ihan niin hieno kuin odotettiin. Tai päinvastoin, fanien ja aika monien kriitikoiden tuomio oli, että Lulu oli juuri niin kamala kuin osattiin pelätä.

Tarjolla on kaksi levyllistä, melkein 90 minuuttia, raskasta riffittelyä ja sen päälle Lou Reedin lukemia tekstejä. Riffit ovat muuten osin parempia kuin vaikkapa Death Magneticilla. Yhtyeen soundikin on tanakampi. Ei kokonaan huono. Voi olla, että Reed laulaa, mutta sävelistä on hankala ottaa kiinni. Osapuolet ovat yhdessä, mutta kovin erillään. Koko ajan tuntuu, että jompikumpi on nyt väärässä paikassa väärään aikaan. Ja sitten on Hetfield. Hänenkin pitää saada äänensä kuuluville. Purskahdin nauruun, kun kuulin hänen ensimmäistä kertaa laulavan:"I am the table!"

Mutta, niin hassulta kuin se edellä kirjoitetun perusteella kuulostaakin, minä pidän Lulusta. Teos on (teko)taiteellinen. Joo, se on vaikea. Ei se välttämättä palkitse sillä tavalla kuin vaikkapa jonkun kauniin taulun tai veistoksen näkeminen, mutta kyllä se jotain antaa. Onhan siinä munaa! Nimittäin, jos ei muuta, niin se on esimerkki suunnattomattomasta uskosta omaan tekemiseen ja näyte rohkeudesta. Metallica teki levyn Lou Reedin kanssa, koska se uskoi ja pystyi. Siinä on syytä riittävästi.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit