A Space In Time




Vaikka nuoruudessani 80-luvulla sain paljon musiikkisuosituksia itseäni vanhemmilta musafaneilta, kukaan heistä ei lyönyt käteeni tätä albumia. Myöhemmin luin useammastakin lehdestä arvioita, joiden mukaan se olisi Ten Years Afterin paras. Hankittuani 2000-luvulla muutamia bändin levyjä, siirsin kirjastosta lainaamani levyn työpaikkani tietokoneen kovalevylle. Muutaman kuuntelukerran jälkeen huomasin amerikkalaisen hi-fi firman julkaiseen siitä uuden vinyylipainoksen. Jätin kalliin uusintapainoksen kuitenkin hankkimatta ja ostin sen sijaan alle 10 dollarilla hyvälaatuisen alkuperäislevyn. 

Tosin itse pidän erityisesti bändin rokkaavasta bluespohjaisesta materiaalista ja sitä tällä levyllä on vähemmän kuin esimerkiksi Ssssh:llä. 

Nelikanavainen ääni oli yksi 70-luvun epäonnisia formaattikokeiluja. A Space In Time quad-LP julkaistiin 1973, mutta siitä ei ole julkaistu SACD/DVD/Blu-ray muodossa. 

Petri Myllylä

 

Sen verran tiesin blues rockin historiasta, että osasin yhdistää kitaristi Alvin Leen ja Ten Years Afterin. Paikallinen levykauppias ei pystynyt auttamaan perehdyttämisessäni tätä levyä enempää. Tässä sitä siis mennään neitseellisillä korvilla. Ja heti alkuun täytyy tunnustaa, että hyvältä kuulostaa. Ensimmäinen mielikuva bändistä on, tämähän on kuin Atomic Rooster ilman koskettimia. 

A Space In Timen aloitus on suorastaan yllättävän erinomainen. One of These Days bluesahtavaa rockia tai rockahtavaa bluesia parhaimmillaan. Jännällä efektillä kuplivaksi tehty laulusoundi toimii upeasti. Puhtaanakin Alvin Leen lauluääni on miellyttävän brittiläinen. Hiipivä ja aavistuksen psykedeelinen Here They Come on myös karkkia korville. Ilmeisesti aikanaan jonkinlaiseksi hitiksi muodostunut I'd Love to Change the World on kepeydestä ja ilmiselvistä popsävyistään huolimatta hyvä kappale. Sillä on hieno kitarasoolo ja kappale kasvaa sen myötä upeasti loppua kohden. Seuraavina kuultavat raidat hyppäisi mielellään yli. Over The Hill voisi olla Deep Purple -basisti Roger Gloverin 70-lukuinen ylijäämäkappale ja Baby Won't You Let Me Rock 'n' Roll You on ärsyttävää Rock'n'Rollia.

Letkeä Once There Was a Time sen sijaan on harmitonta kuunneltavaa. Sen jälkeen tuleva, monta pykälää rankemmin soitettu Let the Sky Fall on levyn parhaimmistoa. Bändi rymistelee ja hiipii samaan aikaan. Melkein jatsiksi menevä kitarasoolo on hyvä. Hard Monkeysissa kuullaan pianoa, sekä akustista että sähköistä kitaraa ja hieno ties minkä tuon ajan vekottimen läpi soitettu kitarasoolo. Bändi käyttää efektejä hyvin ja tyylillä. Niillä ei mässäillä. I've Been There Too jatkaa parin edellisen raidan linjoilla. Loppuun jätetyssä kepeäksi jatsiksi menevässä instrumentaalissa erityisesti kosketinsoittaja Chick Churchill pääsee esittämään osaamistaan. Sitä ilottelua olisi kuunnellut enemmänkin.

Äkkiseltään tutustuttuna Ten Years After ei tunnu lainkaan vastenmieliseltä tuttavuudelta. Tähän yhtyeeseen täytyy perehtyä selvästi tarkemminkin.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit