Above




 

90-luvun alun taittuessa puoleksi väliksi yhdellä jos toisella grunge-muusikolla oli ongelmia erilaisten huimeiden kanssa. Osa ei saanut apua ajoissa. Pearl Jamin Mike McCready sai. Ollessaan katkaisussa hän tapasi basisti John Baker Saundersin. Heistä tuli niin hyvät ystävykset, että tultuaan jälleen tolkkuihinsa he ryhtyivät jammailemaan yhdessä Screaming Trees -rumpali Barrett Martinin kanssa. Laulaja löytyi Alice In Chainsista. Layne Staley ei todellakaan ollut yhtä hyvässä hapessa kuin bändikaverinsa. Projektin tavoitteena olikin, mitä ilmeisemmin, pysyä itse kuivilla ja siinä sivussa auttaa kavereitakin pysymään pinnalla, Above.

 

Musiikin tekokin sujui. Jopa niin hyvin että vielä nimetön bändi soitti pari kolme keikkaa sen kummemmin harjoittelematta. Kappaleet syntyivät lavalla. Pian kasassa oli kymmenen biisiä. Niiden nauhoittamiseen meni vähän yli viikko. Nopea työskentelytahti ei kuulu levyltä. Jammailutaustasta huolimatta musiikki kuulostaa hyvin jäsennellyltä ja harkitulta. Hankin levyn heti sen ilmestyttyä maaliskuussa 1995. Silloin se ei tehnyt kovinkaan kummoista vaikutusta. Joko oma grunge-buumi oli hiipumassa tai sitten Above ei ollut tarpeeksi kirskuvaa ja metallista. Nyt kuunneltuna levy toimii erinomaisesti. Grungehan ei ollut mikään yhtenäinen soundi. Kaikki sitä soittaneet, tai siihen tavalla tai toisella liitetyt, yhtyeet kuulostivat jollain tapaa erilaisilta. Mad Seasonin musiikissa on toki jonkin verran yhtäläisyyttä Alice In Chainsiin, lähinnä Layneyn laulutyylin takia. McCreadyn wah wah -pedaalin käyttöön perustuva kitaran ujellutus eroaa kuitenkin kovasti AIC:n Jerry Cantrellin raskaasta tyylistä. Saundersin blues- ja jatsitausta kuuluu myös kappaleissa. Enimmäkseen levy onkin erinomaista rauhallista, psykedeelistä ja synkkäsävyistä rockia. Suosikkejani ovat eniten AIC:lta kuulostava I Don't Know Anything, jatsahtava Long Gone Day, jolla laulaa myös Screaming Treesin Mark Lanegan ja pitkä avausraita Wake Up. Kappaleiden tekstit käsittelevät erilaisia addiktioita ja henkilökohtaisia ongelmia. Ei tätä juhlissa kannata laittaa soimaan.

 

Levy menestyi ihan kivasti. Pahimman grunge-kuumeen jälkilöylyilläkin se myi Yhdysvalloissa jo ilmestymisvuotensa kesäkuussa kultaa. Uutta Temple of the Dogia siitä ei kuitenkaan tullut ja niinpä bändin jäsenet palailivat pikku hiljaa päätöidensä pariin. 90-luvun lopussa oli puhetta toisen levyn tekemisestä, mutta Saundersin heroiiniyliannostus ja kuolema pistivät lopun bändille vuonna 1999. Layney koki saman kohtalon kolme vuotta myöhemmin. Taikasienten aikakausi oli lopullisesti ohi.


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit