Ice Cycles




 

Minulla oli muistikuva, että siinä missä Platypuksen ensimmäinen levy When Pus Comes To Shove oli rento ja hauskakin esitys, yhtyeen toinen kiekko on vakavapaa ja paikka paikoin jopa väkinäistä puurtamista. Nyt täytyy ottaa tuosta ajatuksesta vähän takaisin. Tämä levy ei nimittäin ole välttämättä edeltäjäänsä yhtään huonompi. Se on fiilikseltään erilainen. Kaikki riippuu niin paljon myös kuuntelijan mielialasta ja tilanteesta jossa levyn laittaa soimaan. Joskus sitä keskittyy ja kuulee enemmän. Näin kävi nyt. Onneksi en kirjoittanut tästä levystä sen ilmestyttyä. Arvio olisi ollut erilainen.

 

Ice Cycles on musiikiltaan aavistuksen rauhallisempaa kuin yhtyeen esikoinen, se on huomattavasti sävykkäämpää ja kenties tästä kaksikosta teksteiltään se pohdiskelevampi. Ehkä sen tekijät halusivat tehdä tällä kertaa jotain vähän hienompaa. Ehkä heillä oli parempi näkemys siitä miltä Platypuksen pitää kuulostaa. Joka tapauksessa he onnistuivat. Tämä levy on paljon enemmän proge, paljon nykyaikaisempi ja ehkä senkin takia se vaatii enemmän keskittymistä kunnolla avautuakseen. Toisaalta levy on niin halutessaan myös pop. Sen laulumelodioissa on nimittäin jotain The Beatlesia. En osaa sanoa tarkasti mitä. Mutta mikä on enemmän pop kuin Lennon ja kumppanit? Jollain hauskalla tapaa Platypus kuulostaa tällä levyllä hämmästyttävän paljon toiselta progen superkokoonpanolta Transatlanticilta, jota ei ollut vielä olemassakaan tämän yhtyeen lyhyen historian aikana. Pian Ice Cyclesin ilmestymisen jälkeen Derek Sherinian jätti hyvästit tälle ryhmälle ja keskittyi soolouraansa ja Planet X:ään. Muut tekivät, kun ehtivät, pari levyä nimellä Jelly Jam.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit