Mr. Bungle




 

1990-luvun alun Amerikassa muotia oli paitsi grunge myös funkmetalli. Tuota kepeämpää tyylisuuntaa edustivat mm. Living Colour, 24/7 Spyz, Primus ja varsinkin Faith No More. Se oli palkannut kolmannelle levylleen solistikseen nuoren Mike Pattonin. The Real Thing oli valtava myyntimenestys. Patton oli myös Mr. Bunglen laulaja. En tiedä kiilsivätkö Warner Brosin A&R-ihmisten mielissä helpot taalat, kun he tarjosivat Mr. Bunglelle levytyssopimusta. Pieleen meni. Tämä värikkäisiin haalareihin ja roiseihin naamareihin pukeutunut ryhmä oli aivan liian outo saavuttaakseen kulttimenestystä suurempaa huomiota saati levymyyntiä.

 

Mr. Bunglen musiikki on sekametallisoppaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Yhtye yhdistelee jatsia, funkia ja metallia ja ties mitä uskomattoman saumattomasti. Ainoastaan Frank Zappa ja ehkä yhtyeen jonkinasteinen esikuva ja tämän levyn tuottaja John Zorn ovat pystyneet samaan. Sanoitukset ovat zappamaisia avoimen tuhmia kertomuksia. Aiheina ovat mm. peppuseksi ja masturbointi. Nuorten poikien pornolauluja nämä ovat. Bändi kokeili mitä kaikkea Warner Bros. suostuisi julkaisemaan. Loppujen lopuksi sanat eivät ole tärkeät. Tärkeää on se tapa jolla Patton ne esittää. Hänen vokaaliakrobatiansa on jotain mitä tuohon maailman aikaan ei oltu täälläpäin vielä kuultu, paitsi Zornin Naked City -levyllä. Seuraavana vuonna ilmestyneellä Faith No More -levyllä kuultiin vähän samaa. Ajan myötä Pattonista ja Mr. Bunglen rytmiryhmästä tuli vakituisia vierailijoita Zornin levyillä. Mr. Bungle kannattaa laittaa soimaan sillä mielellä, että tämä musiikki on häiriintynyttä, mutta hauskaa. Ei tosikoille.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit