Purple




Kun Stone Temple Pilotsin kakkonen, eli Purple, ilmestyi vuonna 1994 grunge oli joka paikassa. Se oli niin iso muotijuttu ettei siltä välttynyt mikään. Musiikillisesti se ei ollut vain yksi juttu. STP luokiteltiin grunge-bändiksi, vaikkei se leimasta oikein välittänytkään. Tällä levyllä oli erilainen soundi kuin bändin debyytillä. Sillä vielä kaahattiin ja paahdettiin täysillä. Nyt laahustetaan siipi maassa.  Levyllä on ajan mukaisesti säröä ja laahaavaa raskautta, mutta myös aavistus pakahtunutta psykedeliaa ja angstia. Ai mutta niinhän kuuluikin olla. Osasyyllinen ahdistuneisiin teksteihin oli bändin koko ajan pahentuva ongelma viihdeaineiden kanssa.  Vielä sen pystyi myymään.

Tuo surumielisyys ja toisaalta vitut kaikesta –asenne oli bändin valtti. Seksi ja sekoilu myi. Oli yhtyeellä apurikin. Interstate Love Song nimittäin räjäytti potin. Siitä on kiittäminen Music TV:tä. Jos telkkarin laittoi vartiksi päälle, sai olla varma, että näki biisistä edes osan. Oma suosikkini tältä levyltä on hiipivä, mutta samalla varsin eeppinen Still Remains. Pretty Penny sopi tuohon aikaan kovin suosittuihin MTV Unplugged –esityksiin. Soitinvalikoima levyllä on muuten yllättävän monipuolinen ja äänimaailma rikas, noita akustisia soittimia on mukana aika lailla. Valitettavasti vaatii melko äänekästä soittoa, että kaikki Brendan O’Brienin tuotannon hienoudet paljastuvat kuulijalle. Toisaalta jotta itse levy avautuu omistajalleen, se vaatii runsaasti soittokertoja. Itse asiassa en ole kyllästynyt vielä tähän levyyn.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit