Shangri-La Dee Da




Shangri-LA DEE Da ei ole Stone Temple Pilots –suosikkini. Se on mahdollisesti yhteen kiekoista se jota olen kuunnellut kaikkein vähiten. Pettyin aikanaan enkä ole päässyt siitä yli. Tai sitten biisit ovat oikeasti huonoja ja yhtye hengetön. Alun perin tämän levyn piti olla peräti tupla-CD. Se piti olla kunnianosoitus Mother Love Bonen solistille Andrew Woodille, joka piikitti itsensä hengiltä ennen kuin grungesta tuli iso juttu. Äänitysten kuluessa selvisi, että materiaalia olisi ehkä yhden levyn tarpeiksi. Edellisen studioretken jälkeen oli oltu pitkällää tauolla ja sinä aikana syntynyt materiaali oli käytetty muualla. Luovan eron aikana tyttöystävistä oli tullut vaimoja ja perheitä oli perustettu. Ainakin Scott Weilandille olivat päihdeparantolat tulleet tutuiksi.

Tuota taustaa vasten ei ole ihme, että bändi kuulostaa aikuistuneelta itseltään. Se ei ole enää vankassa tanassa kulkeva rokkikukko mikä se oli aloittaessaan. Nyt on häntä koipien välissä. Levyn alussa toki yritetään rämistellä Coren Crackermanin hengessä. Jotenkin paahtovaihdetta ei vaan saada päälle ja Coma on lopputulos. Hollywood Bitch sentään rokkaa jollain tapaan, muttei unohtumattomasti. Too Cool Queenie taitaa kertoa Courney Lovesta ja Kurt Cobainista. Tyttö rikastui, kun poika päätti päivänsä. Muistan kappaleen tekstin, en säveltä. Levyä vaivaa tarttumattomuus. Alusta asti on selvää, että tämä on STP, mutta siinä se. Ihan kuin yhtye esittäisi itseään ja vieläpä aika huonosti. Bändin uudelleen kasaaminen ja itseluottamuksen takaisin saaminen ei ole helppo juttu. STP:ltä se ei onnistunut.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit