Oceana




 

Kosketinsoittaja Derek Sherinianilla riittää hommia. Milloin hän ei ole kiertueella Black Country Communionin, Billy Idolin tai Yngwie Malmsteenin kanssa, hän säveltää näitä soololevyjään. Niitäkin hän tekee sekä itselleen että oman bändinsä Planet X:n julkaistavaksi. Nyt on soolotyön vuoro. Niin kivalta kuin Planet X:n supervaikea fuusio silloin tällöin kuulostaakin, Derek on parhaimmillaan näiden itsekseen tehtyjen levyjen kanssa. Tällä kertaa tosin rumpali Simon Phillipsistä on ollut iso apua. Hän on paitsi miksannut myös tuottanut levyn yhdessä Derekin kanssa.

 

Sherinianin levyillä tuppaa olemaan kovan luokan soittajia, niin on tälläkin kertaa. Simon Phillips soittaa levyllä rummut. Bassossa kuullaan Planet X:nkin levyiltä tuttua Jimmy Johnsonia ja Tony Franklinia. Franklin soittaa, kun tarvitaan bluesimpaa otetta. Kitaraosuuksista vastaavat sellaiset tekijät kuin Steve Lukather, Joe Bonamassa, Tony MacAlpine, Steve Stevens ja Doug Aldrich. Niin oudolta kuin se voikin kuulostaa, he kuulostavat melkein kaikki Joe Satrianilta. Syy on musiikin. Liekö Derekillä ollut ikävä Los Angelesiin levyä tehdessään, mutta Oceania kuulostaa hyvin paljon David Lee Rothin Skyscraper-levyltä, joka on varsinainen Kalifornian soundtrack. Tämä voisi olla tribuutti Brett Tugglelle. Niin monesta kappaleesta tulee mieleen Just Like Paradise ja Satrianin Summer Song.

 

Pääosassa Oceanialla ovat kaikesta huolimatta kitaristit. Kitara soi niin paljon, että välillä pitää oikein pinnistää kuuloa ja varmistaa, että koskettimet ovat edes jossain taustalla. Siellä täällä koskettimet ottavat mittaa kitaroista, mutta vasta toiseksi viimeisenä kuultavalla Seven Sinsillä ne pääsevät kunnolla esille ja ehkä voitolle. Jostain syystä Sherinian soittaa aika vähän omalla tunnistettavalla soundillaan. Hassua, että bluesahtavasta nimikappaleesta ei tule meri saati uponnut laiva mieleen lainkaan.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit