Molecular Heinosity




 

Täytyy tunnustaa, että tämä kosketinsoittaja Derek Sherinianin kuudes soololevy oli mennyt minulta täysin ohi. Huomasin sen olemassa olon vasta ostettuani hänen uutukaisensa Oceanan. Itse asiassa nämä kaksi levyä yhdessä muodostavat aika kivan toisiaan täydentävän paketin. Oceana on kepeä ja kesäinen, Molecular Heinosity on synkempi kuin syksy Suomessa.

 

Siinä missä Derek antaa uusimmalla levyllään kitaristeille tilaa, Molecular Heinosityllä hän pitää ohjat tiukasti käsissään. Sherinianille ominaista soolosoundia kuullaan runsaasti. Koko esiintyvän ryhmän, ja tietenkin tälläkin levyllä on kuuluisat vierailijansa, soitto kautta levyn on tiukkaa, suorastaan tiheää. Paikka paikoin tuntuu, että kuulija kuristuu kuunneltavien nuottien määrään. Useammin kuin kerran bändi tuntuu soittavan itsensä nurkkaan, mutta niin vain jostain löytyy taas uusi, jos mahdollista entisiäkin kimurantimpi, käänne tai käännös, joka tarjoaa pakotien. Tämä on erittäin koukuttavaa musiikkia, jopa sellaiselle kuulijalle, joka ei itse soita mitään.

 

Levyn instrumentaaliraidoista on vaikea mennä valitsemaan parasta. Se on turhaakin. Vähän kuin valitsisi sinfoniasta suosikkikohtaansa. Kaikki osat ja osaset ovat tärkeitä. Oikeastaan vain loppuun jätetty Zakk Wylden laulama So Far Gone erottuu joukosta, eikä mitenkään edukseen. Raskas, hitaasti alkava ja soolon aikana rymistelyksi äityvä kappale olisi ollut kotonaan Black Label Societyn levyllä, nyt se on vähän hukassa.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit