Stonedhenge




Stonedhenge oli minun minun ensimmäinen Ten Years After -levy. Hankin sen vuonna 2006 samaan aikaan Undead-kiekon kanssa. Tietämättäni nämä levyt kuuluvat bändin jazzsävyisempään tuotantoon, joten ne eivät vastanneet lainkaan siihen odotuksen mikä minulla oli syntynyt bändistä esimerkiksi heidän esiintymisestä Woodstock-leffassa. 

Stonedhenge on tavallaan kokeellinen levy, ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi Jimi Hendrixin kakkosalbumi Axis: Bold As Love. Vuoden viiveellä tehtyjä albumia yhdistää se, ettei tekijät saaneet niiden materiaalia käännettyä livetilanteeseen. Näiden kahden albumin ero on siinä, että Stonedhenge on hengetön ja tylsä. Itselleni levyn biiseistä oli ennakkoon tuttu vain Hear Me Calling. Se julkaistiin ennen levyä marraskuussa 1968, mutta brittiläiseen tapaan singlen A-puolta I'm Going Homea ei laitettu levyllä). Albumin ykköspuolen päättävä pitkä versio Hear Me Callingista eroaa singleversiosta, ja se on piinaavan eksyksissä vaelteleva erityisesti kun sitä vertaa Sladen pari vuotta myöhemmin tekemään coveriin.

Jazzmaisten biisien väliin bändi heittää joitakin menevämpiä kappaleita, kuten albumin päättävän Speed Kills. Niitä vaivaa turhankin kepeä ja albumin yleisilmeeseen sopimaton soundi. Samaan aikaan albumien kanssa bändi julkaisi hienoja pikkulevyjä, joista monikaan ei aikanaan mahtunut mukaan LP-levyille. Vuonna 2002 julkaistulta, remasteroidulta CD:ltä löytyy mainittu I'm Going Home/Hear Me Calling -single sekä myös alkujaan 1972 Alvin Lee And Company -kokoelmalla julkaistu, levyltä tippunut 14 minuuttinen Boogie On.

Stonedhenge on minusta bändin heikoin levy. Itselläni on siitä nykyään vain alkuperäinen 1969 saksalainen vinyyliprässäys, mutta olen kuunnellut sitä yllättävän paljon vaikka en siitä pidä. Ehkä tämän arvostelun kirjoitettuani jätän sen omalta osaltani. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit