Watt




Oma innostukseni Alvin Leen bändiä kohtaan alkoi varsin myöhäisessä iässä. Toki olin nuoruudessani 1980-uvulla nähnyt bändin vinyylilevyjä kaupan, ja myös muutaman vanhemman kaverini levyhyllyssä, mutta en usko kuulleni bändiä tuolloin. Huomattuani 2000-luvun alussa bändin remasteroituja CD:tä, ostin niistä pari. Ne eivät kumminkaan saaneet minua innostumaan hankkimaan koko heidän tuotantoa. Viimein syksyllä 2011 päätin kuunnella bändin koko tuotannon.

Kolme vuotta ja kaksi kuukautta esikoisalbuminsa julkaisusta Ten Years Afterilta ilmestyi jo heidän kuudes albumi Watt. Voin vain kuvitella kuinka nuoria miehiä on viety studioon suunnilleen saman tien kun bändi on palannut kotimaahansa edellisen levyn USA:n kiertueen jälkeen. (Ja toki bändi keikkaili myös Euroopassa, ja Suomessakin ainakin vuonna 1969). Kuten on tapana sanoa, kiireessä ei synny kuin kuspäisiä lapsia. Tämä levy toistaa mielestäni liiaksi bändin aikaisempaa tuotantoa mikä laskee sen kiinnostavuutta.

Watt ei ole suoranaisesti huono levy, mutta oletan bändin fanien aikanaan pistäneen merkille saman asian kuin itse kuunnellessani heidän tuotantoa kronologisessa järjestyksessä. Watt on selkeästi edeltäjäänsä heikompi levy ja olisin suonut kaikki seitsemän biisiä tehneelle kitaristilaulaja Alvin Leelle hiukan lepoa ja pidempää ideoiden kypsyttelyä. Levy starttaa silti kahdelle hyvällä biisillä. I'm Coming On ei ehkä ole kovin omaperäinen, kuten ei sitä seurannun blues, My Baby Left Me, mutta pidän silti niistä molemmista. Jälkimmäinen kuuluu bändin kymmenen kärkeen. Levyn muu muut biisit ovat varsin keskinkertaista materiaalia, joka pääosiltaan on tuttua edellisisltä levyiltä, mutta ei ole yhtä kiinnostavaa. Levyn viimeinen studioraita She Lies In The Morning käy tästä hyvänä esimerkkinä. Se on out/in editointeineen puuduttava seitsemän minuuttinen jazz.

Syyskuussa 1970 Lontoon Olympic Sound studiolla äänitettyyn Wattiin jouduttiin lisäämään Isle of Wight -festivaalin keikkataltiointi Chuck Berryn klassikosta Sweet Little Sixteen jotta sen kesto ei jäisi alle 35 minuutin. Festivaalin kuvamateriaalista syntynyt elokuva julkaistiin vasta vuonna 1997 ja pian sen jälkeen useiden festariesiintyjien (kuten Miles Davis, Moody Blues, Jethro Tull ja The Who) keikat on julkaistu 2000-luvulla DVD-muodossa. Ten Years After esittää elokuvassa ja sen soundtrackillä 12-minuuttisen I Can't Keep From Crying Sometimes.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit