Super Blues




Bo Diddley tutustui Muddy Watersiin ja hänen bändissä soittaneeseen Little Walteriin 40- ja 50-luvun vaihteessa muutettuaan Mississippistä Chicagoon. Bo Diddleyn esikoislevyn kääntöpuolella ollut I'm A Man oli hänen versio Muddyn hitistä Hoochie Coochie Man. Selvästä kopioinnista suivaantunut Muddy kopioi puolestaan Diddleytä tehdessään Mannish Boyn. Muddy oli silti rauhaa rakastava mies ja vuosien saatossa hän tutustui nuoreen kilpailijaansa.

Buddy Guy oli soittanut Muddyn kanssa tämän folk-levyllä joten nuoren kitaristin pestaaminen yhden päivän (4.1.1967) Super Blues sessioihin ei ollut mikään yllätys. Huuliharpisti Little Walter ja pianisti Otis Spann olivat mukana Muddyn kuuluisammassa kokoonpanossa 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa. Vaikka Little Walter häipyi bändistä välittömästi elokuussa 1952 saatuaan ensihittinsä Juke, hän jatkoi senkin jälkeen Muddyn studiosessioissa vaikka Muddyn bändissä oli arvostettu harpisti James Cotton. Otis soitti Muddyn kanssa 17 vuotta aina vuoteen 1969 asti.

Kaikkien kolmen levyllä laulavan miehen suosio oli 60-luvun puolessa välissä pohjalukemissa vaikka keikkarintamalla kulki yhä ihan siedettävästi. Super Bluesin tarkoitus lienee ollut saada heille näkyvyyttä ja esitellä vanhoista hiteistä hiukan nykyaikaistettuja versioita. Taustalla kuullaan naislaulajia ja usean levyn kappaleen alkuperäisversion akustisen kitaran tilalla kuullaan nyt Buddy Guyn sähköistä Fender Stratogasteria.

Kolmen artistin tunnetuimpia hittejä sisältävä levy ei tarjoa kuitenkaan mitään uutta pitkään toistensa tunteneilta muusikoilta. Välillä sessiot menevät aika pelleilyksi kun äijät huutelevat toisilleen ohjeita ja höpöttävät omiaan. Ehkä jonkinlainen kuri olisi auttanut nostamaan hittejä uudelleen lämmittelevän levyn. Tällaisenaan se on ainakin minulle liian lepsu ja köykäinen. Liian moni biisi jää selvästi alkuperäisesityksistä. Buddy Guy ja Little Walterin soittoa on kumminkin siinä mielessä mukava kuunnella ettei tätä levyä ihan kokonaan kannata sivuuttaa. Jos Muddyn, Walterin ja Bo Diddleyn höpinöistä saisi puolet editoitua pois, levy olisi lähempänä komeaa nimeään.

Vuoden 1992 CD-julkaisuun laitettiin mukaan pari sessioista ylijäänyttä biisiä. Niistä Little Walterin Juke-hitti on yksi blues-harmonikan perusjuttuja. Vaikka en itse ole huuliharpun suuri ystävä, biisi on silti mukava bonus levyn ostajalle. Sessioista on yhä julkaisematta kolme kappaletta. Itse en ole nähnyt tarvetta päivittää hyväkuntoista alkuperäistä vinyyliä, joka tosin ei harvoista soittokerroistani juuri kulu. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit