Pet Sounds




Kun Rolling Stone -lehti listasi satojen muusikoiden ja muiden alan ammattilaisten suosikkilistoista kirjan The 500 Greatest Albums Of All Times, Pet Sounds arvioitiin sijalle kaksi (heti The Beatlesin Sgt. Pepperin perään).

Beach Boysin useat maailmanlaajuiset rantalaulu hitit olivat minulle etäisesti tuttuja kun vuonna 1997 tutustuin kunnolla tähän bändin ehdottomaan taiteelliseen huippuhetkeen. Tuolloin julkaistu The Pet Sounds Sessions sisältää sekä levyn alkuperäiset mono- ja stereomiksaukset että vuonna 1996 tehdyn uuden miksauksen (jota lienee käytetty aina siitä lähtien julkaistuilla painoksilla) ja valtavan määrän sessioissa äänitettyjä instrumentaali- ja vokaaliosuuksia. 

Pet Sounds on ehkä musiikin historian ensimmäinen pop mestariteos. Se on täynnä toinen toisiaan upeampia lauluja, joiden joukosta omat suosikkini ovat God Only Knows, Sloop John B ja Caroline No, jonka bändiliideri Brian Wilson oli alkujaan julkaissut soolosinglenä. Mutta koska levyn muutkin biisit ovat huippuluokkaa, minusta albumi on hyvinkin ansainnut saamansa suitsutuksen. Useat kriitikot nostavat levyn tärkeimpien biisien joukkoon myös sen avausraidan Wouldn't It Be Nice ja Don't Talk (Put Your Head On My Shoulder). 

Ennen Pet Soundsia pop-albumit oli yleensä rakennettu yhden tai kahden hitin ympärille muun materiaalin ollessa enemmän tai vähemmän kertakäyttöistä ja anniltaan köykäistä. Oikeastaan vain Beatlesin Rubber Soul oli sitä ennen luottanut pelkästään aiemmin julkaisemattomaan materiaaliin, josta ei myöskään irroitettu biisejä sinkkumarkkinoille. Erityisesti Pet Soundsilla loistaa bändin lauluharmonia, joihin osallistuu koko bändi. Wilson äänitti levyn käytännössä kokonaan californialaisten studiomuusikoiden kanssa joten musiikillisesti se on tarkka ja vivahteikas.

Kun The Beatles vastasi tähän levyyn julkaisemalla Revolverin, erittäin onnistuneen kokonaisuuden, Brian Wilson ihastui siihen niin, että asetti seuraavan Boys-levyn riman niin korkealle että Smile-nimen saanut albumi ei koskaan valmistunut vaan ajoi tekijänsä hulluuden partaalle. Lopulta se ilmestynyt vuonna 2011.

Brian Wilsonilla oli jo nuorena miehenä huono kuulo toisessa korvassa ja näin hän kuuli luonnostaan musiikin monona. Kun Pet Soundsia valmisteltiin markkinoille, yksikanavainen musiikki oli varsinkin nuorisomusiikissa yhä vallitseva standardi. Koska tutustuin levyyn vasta 1997 minulla on ollut siitä kaikki nämä vuodet samalla CD:llä sekä mono- että stereomiksaukset. Wilsonin tavoin olen myös itse kokenut että monona tämä levy kuulostaa "oikealta". Muistan pitäneeni käsissäni 2006 julkaistua tupla-LP:tä, jolla oli nuo samat miksaukset prässättynä vihreälle ja keltaiselle vinyylille. Kallis Amerikan levy jäi hyllyyn, mutta kun levy täytti 50-v nappasin perinteisen mustan mono-LP:n kainalooni ja sen jälkeen olen kuunnellut albumia enimmäkseen monona.

Toki levystä tehtiin myös stereo miksaus, josta luonnollisesti tuli muutama vuosi myöhemmin mono äänentoiston jäädessä sivuun tavallaan standardi. Vuonna 1996 tehty uusi ja erinomaisesti onnistunut stereomiksaus on sittemmin tullut uudeksis standardiksi. Kuusi vuotta myöhemmin Mark Linett loi levystä monikanavaisen miksauksen, jonka Brian myös hyväksyi. Vaikka harrastan monoa ja haalin hyllyyni ensisijaisesti vuoteen 1967 mennessä julkaistut pop/rock-albumien siinä muodossa, harrastan myös monikanavakuuntelua. Nämä kaksi eri aikakauden musiikkiformaattia eivät useasti kohtaa, mutta Pet Sounds kuuluu tähän pieneen joukkoon levyjä, joista itselläni on sekä mono-LP että monikanavainen (SACD/DVD/Blu-ray) levy. Samaan joukkoon kuuluvat Beatlesin Sgt. Pepper, Dylanin Blonde On Blonde, Henrixin Electric Ladyland, Doorsin kaksi ensimmäistä, pari Moody Bluesia sekä vanhimpana kaikista Miles Davisin 1959 klassikko Kind of Blue.

Petri Myllylä / 09.10.2020


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit